Kipu oli sanoinkuvaamatonta, kun hän liikautteli keihästä pienin nykäyksin olkavarressani. Ohut terä sahasi syvemmälle lihaani, ja vingahtelin kimeästi hengitykseni muuttuessa nopeaksi ja pinnalliseksi.
"Minä voin aiheuttaa sinulle niin paljon ki...
A/N: Muutamat teistä taisikin jo huomata, että yritin julkaista uuden osan monet kerrat siinä kuitenkaan onnistumatta. En tiedä, mikä Wattpadiin on mennyt, mutta jostain syystä sovellus ottaa tekstistä välilyönnit pois. Painiskelin ongelman kanssa parisenkymmentä minuuttia, ja tulin siihen tulokseen, että en ala käymään läpi kaikkia viittätuhatta sanaa ja korjaamaan Wattpadin tekemiä virheitä :/
Tästä johtuen joudutte lukemaan tämän pitkähkön luvun about neljässä/viidessä lyhyemmässä osassa. Julkaisen seuraavan osan huomenna, sitä seuraavan ylihuomenna jne., joten pitkään ei tarvitse odottaa!
Toivotan tähän samaan syssyyn vielä hyvät syntymäpäivät @samppasaurus ! *virtuaalihali* Syö kakkua meikäläisenki puolesta ;)
Oops! Ang larawang ito ay hindi sumusunod sa aming mga alituntunin sa nilalaman. Upang magpatuloy sa pag-publish, subukan itong alisin o mag-upload ng bago.
Voin huonosti kävellessäni aulan poikki. Askeleeni kahisivat paksulla viininpunaisella matolla. Muut äänet – puhelimen pirinä ja siihen vastaaminen, tietokoneen näppäily, korkokenkien kopina lattiaa vasten – kaikuivat katosta ja seinistä ja saivat pääni pyörälle.
Ihoni tuntui nihkeältä.
"Anteeksi", mumisin tiskin takana päivystävälle tytölle, "öm, ei teillä sattuisi olemaan Huawein laturia?"
Tytön kirkkaanvihreät silmät häiritsivät keskittymistäni. Hän katsoi minuun näyttäen yllättyneeltä. Ilme saattoi tosin johtua myös hänen kasvonpiirteistään: lyhyet, suorat kulmakarvat, isot silmät, pieni, supussa oleva suu. Hän vaikutti minua muutaman vuoden nuoremmalta. Huomasin pohtivani, olikohan hänkin ihmissusi.
Hän katsoi minua pitkään. En ensin tajunnut, miksi hänen ilmeensä oli niin kummallinen, niin kysyvä, mutta sitten muistin täydellisesti unohtamani mustelman. Sipaisin hiukseni nopeasti kasvojeni peitoksi piilottamaan Noahin kasvoihini jättämän jäljen.
Tyttö näytti havahtuvan hereille. "Valitettavasti ei, työntekijämme käyttävät vain Applen tuotteita. Mutta voin pyytää jotakuta hankkimaan sellaisen teille, jos haluatte." Tyttö vaikutti ystävälliseltä. Toivoin ettei hänelle tapahtuisi koskaan mitään pahaa.
"Kuinka kauan se kestäisi?" Yritin olla vilkuilematta ympärilleni, mutta olin vainoharhainen.
Eivätkös tuon siilitukkaisen naisen silmälasit välähtäneetkin minun suuntaani? Kyllä se portaisiin kadonnut mustatakkinen mies katsoi minua pitkään. Entäpä aulan nurkassa odottava vanha herra? Kuiskasiko hän vaivihkaa jotain hihansuuhunsa?
Rauhoitu. Hengitä sisään, ulos. Toimita asiasi nopeasti, lainaat vaikka jonkun puhelinta jos ei muu auta. Kaikki on hyvin - toistaiseksi.
Suuni oli kuiva.
"En ole aivan varma, todennäköisesti muutaman minuutin", tyttö sanoi siirrellen papereita edessään. Hänellä oli mielestäni nätit kädet - sirot sormet, siistit kynnet, muutama sormus nimettömässä ja etusormessa. Halusin sanoa sen hänelle, mutten uskaltanut "Okei. Sopii."
Hän epäröi hetken. "Älä näytä niin surulliselta. Tänään on ihan kaunis päivä", hän sanoi ja kallisti päätään aavistuksen. Hän ei teititellyt.
Hämmennyin hänen erikoisesta sanavalinnastaan. Yritin tunnustella ilmettäni, päätellä, mikä siinä oli niin surullisen näköistä. Enhän minä edes ollut alamaissa.
Tämä tyttö oli jotain muuta. Pidin siitä.
"Niin kai. Vaikka paistaahan tuo aurinko huomennakin." Sanoin sen ystävällisesti. Hän hymähti hiljaa, ja huomasin haluavani tietää hänen nimensä. Nimeäminen antoi minulle aina varmemman otteen todellisuudesta. Jos hänen kasvonsa saisivat nimen, en voisi unohtaa hänen silmiään, ihoaan tai äänensävyään. Ehkä nimi oli yksinkertainen, koska hänen äitinsä piti yksinkertaisista, arkisista asioista. Ehkä se kantoi menetetyn muistoa. Ehkä nimi oli epätavallinen, hänen pieni salaisuutensa. "Saisinko sen laturin?"
"Voi, totta kai, pahoittelen!" Nimetön tyttö painoi jotain nappia, sanoi muutaman sanan ja ilmoitti laturin tulevan pian. Menin aulan kaukaisimpaan nurkkaan istumaan, yritin näyttää olemattomalta ja rukoilin, ettei kukaan Noahin kätyreistä sattuisi paikalle. He haistaisivat minut sen sileän tien, mikäli tiesivät ominaistuoksuni vai mikä lie olikaan.
Odottaminen raastoi sieluani. Jalkani yrittivät vähän väliä ponnahdella ylös alas, joten vedin ne ruumistani vasten. Istuin pehmeässä nojatuolissa ikuisuudelta tuntuvan ajan, peläten sen jokaisen sekunnin ajan kiinnijäämistä. Ahdistukseni vain kasvoi, kun huomasin tytön katsovan suuntaani silloin tällöin.
Ihmisiä tuli ja meni huomattava määrä, ja jokaisen uuden takinselkämyksen myötä sydämeni alkoi jyskyttää kuin hullu ja adrenaliinin aallot pyyhkivät kehoni yli. Oli niin vaikeaa näyttää luontevalta ja rennolta, kun koko olemukseni huusi kaikkea muuta.
Mutta niin se laturi saapui.
Nuorehko takkutukkainen poika kävi jättämässä jotain tiskille, ja lähti saman tien takaisin. Tyttö viittoi minulle, ja melkein lennähdin tuolistani ylös, niin kipeästi halusin puhelimeni jälleen toimintakuntoon.
"Kiitos!" henkäisin, kun hän ojensi laturin tiskin yli. Hän hymyili minulle suupielillään, ja minä kiirehdin edelleen lämpimälle paikalleni, työnsin laturin pään pistorasiaan ja istahdin odottamaan akun täyttymistä.
Jalkani naputti lattiaa kärsimättömästi, sormeni soittivat Ruth B:n kappaletta Rare. Painauduin tuolin selkämystä vasten piilottaen kasvoni sen suojiin. Aivoni keskittyivät seuraamaan aulan tapahtumia Noahin varalta.
Rukoilin mielessäni edes pientä hippusta tuuria. Onnistihan Aku Ankkaakin välistä.
Susie, ääni kuiskasi pääni hämärässä. Susiiie...
Niskavillani nousivat pystyyn. Toinen käteni tarrasi kouristuksenomaisesti tuolin käsinojaan. Mitä? En ollut koskaan kuullut äänen sanovan mitään tuollaista. Se oli aavemaista. Epänormaalia.
Kehoni värähti nojatuolissa.
Vilkaisin aulaan, ja huomasin tiskitytön katsovan minuun päin. Vetäydyin saman tien takaisin tuolin uumeniin niin että hiukseni heilahtivat.
Voipaskapaskapaska!
Puhelin värähti juuri sopivasti kämmeneni alla. Nostin Huawein kasvojeni eteen, katsoin tärisevin käsin, kun näyttö kävi läpi kaikki mahdolliset alkuvaiheet, ja vaati sitten PIN-koodia ja salasanaa.
Vilkaisin silmäkulmastani aulaan ja hain netistä lähimmän taksipalvelun puhelinnumeron. Kalliiksihan tämä tulisi, mutta olin pakon edessä. Osa aivoistani pisti merkille, että ilmoituksia tuli erittäin vähän.
Vanha puhelimeni toimi aina hitaasti eikä juuri tyhjentynyt akku auttanut asiaa. Teki mieli repiä hiuksia, kun Google vain latasi ja latasi.
Näyttelin odottavaa. Rentoutin jäseneni, jotka olivat huomaamattani jännittyneet jälleen, ja muka näpyttelin puhelintani hetken. Muistin, että ihmissudet pystyivät aistimaan tunnetiloja, ja epätoivo valtasi minut hetkeksi. Olin niin stressaantunut ja ahdistunut, että vetäisin heitä puoleeni kuin raato kärpäsiä.
Vedin pari kertaa syvään henkeä, ja upotin kynteni käsivarteeni, jotta voisin keskittyä kipuun enkä hermoiluun. Säälittävän lyhyet kynteni eivät pystyneet paljon mihinkään, joten irrotin toisen korvakoruni ja puristin käteni nyrkkiin. Terävä kipu auttoi hieman. Rutistin kättäni enemmän ja piikki puri ihooni tiukasti kiinni. En oikeastaan välittänyt, vaikka koru tosissaan satutti minua.
Susie, ääni moitti. Karmiva sointi oli tipotiessään.
Höllensin otettani syyllisenä. Koru jätti jälkeensä syvän kuopan ja sitä reunustavan punaisen ihon. Ehkä se oli auttanut edes jonkin verran.
"Susie?" ääni kysyi vierestäni. Säpsähdin rajusti, ja tunsin kylmien väreiden räjähtävän selkäpiitäni pitkin muualle kehooni.
Käännähdin puhujaan päin. Minua tuijottivat kenenpä muunkaan kuin Noahin silmät.
