Kipu oli sanoinkuvaamatonta, kun hän liikautteli keihästä pienin nykäyksin olkavarressani. Ohut terä sahasi syvemmälle lihaani, ja vingahtelin kimeästi hengitykseni muuttuessa nopeaksi ja pinnalliseksi.
"Minä voin aiheuttaa sinulle niin paljon ki...
Oops! Questa immagine non segue le nostre linee guida sui contenuti. Per continuare la pubblicazione, provare a rimuoverlo o caricare un altro.
Tärinä alkoi sormistani. Tuijotin navigaattoria.
Musta piste.
Musta piste.
Tein äkkijarrutuksen ja kaarsin tien reunaan. Hampaani kalisivat.
Musta piste.
Auto oli niin ahdas. Ilma pakkautui ympärilleni, yritti puskea keuhkoni tyhjiksi. Väsymys valui pois adrenaliinin myötä.
Avasin hädissäni oven, työnsin sen auki ja yritin kaatua ulos, mutta turvavyö puri kiinni ihooni. Räpelsin lukon auki ja pudottauduin polvilleni asvaltille. Käsivarteni vapisivat ytimiä myöten, joten puristin käteni nyrkkiin ja yritin hengittää syvään.
Mutta hengitykseni vain kiihtyi. Samoin sykkeeni.
Paniikki iski lävitseni, hengitä nyt vittu normaalisti. Hengitä!
Kyyneleet kerääntyivät silmäkulmiini enkä halunnut antaa niiden tulla.
Nousin hitaasti pystyyn ovesta tukea ottaen, mutta jalkani eivät jaksaneet kantaa ja hengitin yhä vain nopeammin, olin pelkkää nopeaa läähätystä. Pelko kuohahti sisälläni ja rojahdin penkille.
Noah Noah Noah kaikki mitä pystyin ajattelemaan oli Noah, hänen kätensä suuni tukkeena, auton haju, hänen raivonsa, Orion lattialla, veri hiuksissani, mustelma.
Minä vain pahensin asiaa. Minua oksetti, kurkkua kuumotti ja ihoa kutitti kaikkialta.
"Susie?" kuului uninen ääni. Pyörähdin ympäri ja Judith katsoi minua väsyneenä, hiukset takussa, posket punaisina. Hän haukotteli makeasti.
"Ni-iin?" minä sanoin, kun puistatus kulki lävitseni. Hengitä!
Voi helvetti, Judith oli mukana, pieni lapsi oli mukana, ja minä olin viidentoista kilometrin säteellä Noahista.
Kyynel valui poskipäätäni pitkin.
"Miksi sinä itket?" Judith kysyi.
Avasin suuni, en keksinyt mitä sanoa. "Väsyttää vain, rakas. Ei mitään hätää."
"Missä me ollaan?" Hänen pienet harmaat silmänsä tuijottivat minua, unisuus oli hälvenemässä. Voisinpa minäkin nukkua. Katsoin niitä ja puristin käteni yhteen. Nyt minulla oli kylmä. Ulkona alkoi olla valoisaa.
"Lyla pyysi apua, joten olemme nyt menossa hänen tätinsä luokse", minä sanoin. "Kohta ollaan perillä."
"Okei. Ollaanko me täällä kauan?"
"Ei olla, ihan muutama päivä korkeintaan. Siihen asti kun apua ei enää tarvita." Sitten minä lähden täältä renkaat ulvoen enkä koskaan palaa.
Judith vääntelehti penkillään parempaan asentoon, ja minä käännyin ympäri. Halusin unohtaa väkivallan.
Vapina oli hieman helpottanut, joten nousin ylös uudestaan ja kävelin ympyrää tienpenkereellä. Kyykistyin maahan ja hyräilin lastenlaulua, jota äiti oli minulle pienenä laulanut.
