Kipu oli sanoinkuvaamatonta, kun hän liikautteli keihästä pienin nykäyksin olkavarressani. Ohut terä sahasi syvemmälle lihaani, ja vingahtelin kimeästi hengitykseni muuttuessa nopeaksi ja pinnalliseksi.
"Minä voin aiheuttaa sinulle niin paljon ki...
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Oli hankalaa olla. Pieni osa minusta, se sielunkumppaniosa, halusi olla Noahin vierellä, mutta ihmisosa - joka oli paljon isompi - halusi äkkiä pois ja mahdollisimman kauas kaikista näistä ihmisistä. Tai mitä lie ikinä olivatkaan.
Minua ärsytti, että oikeita tunteitani ja ajatuksiani sekoittivat ne satunnaiset hetket, jolloin ajattelin Noahia niin kuin sielunkumppani ajattelee. Minunhan kuului pelätä Noahia, ja niinhän minä pelkäsinkin, mutta siitä huolimatta halusin tietää hänestä enemmän, tai mikä pahempaa, rakastaa häntä. Eihän siinä ollut mitään järkeä!
Mutta kyllä se kaipuu koskettaa häntä ja se pienen pieni sykähdys sydämessäni, ne tunteet, ne olivat silti siellä, vaikka miten yritin järkeillä. Tutkimattomat olivat sydämen tiet. Minua kammotti miten vahva siteemme oli; olin alkanut jo antaa anteeksi Noahille.
Sinun pitää olla vahvempi! Taistele vastaan hyvä ihminen! Et kai halua samaa kohtaloa kuin äitisi?
En, en halunnut. Mutta pitikö minun sotia itseäni vastaan? Oliko se ainoa vaihtoehto? Tunteeni ja ajatukseni olivat jo valmiiksi yhtä sekasortoa. En saanut mistään otetta, en mistään kiinni, jotta voisin selvittää ne ja laittaa järjestykseen. Kaikki oli kaaoksessa.
Ja Noah sen kuin paahtoi eteenpäin.
Tutustu näihin, mene tuonne, tee tätä, tee sitä... Argh! Ja kaiken aikaa hän puhui kuin olisi itsestäänselvyys, että jäisin tänne. Sillä totta kai minunkin täytyi olla sitä mieltä, että hänen luonaan olisi hyvä olla.
Kun Stella sitten luikahti tuoliltaan lähteäkseen vessaan, näin vilaukselta Noahin ovensuussa. Hän nojaili vahvat kädet puuskassa katsoen meitä... tai pikemminkin minua.
Kummajainen.
Hän kääntyi Stellan tullessa lähelle, ja he molemmat lähtivät. Tapa, jolla he kävelivät yhdessä, ylipäätänsä olivat lähellä toisiaan, oli tulvillaan lähimmäisenrakkautta. Aivan kuin he pelkäisivät jättää kaiken sanomatta, näyttämättä. Mitenhän minä ja Judith käyttäydyimme, kun olimme yhdessä?
"Sus?" Beth Cooper kysyi lempeästi ja kosketti kämmenselkääni. En yleensä pitänyt lempinimien käytöstä, ellei nimen käyttäjä ollut kaverimateriaalia, mutta Betti oli vain niin välitön. Riistin katseeni nopasta, jonka Stella oli juuri heittänyt. Kaksi. Kaksi mitä? Mahdollisuutta? Kuukautta elinaikaa? Vuosikymmentä täällä?
Mutta kyllä minä itseni tunsin, enkä mitenkään voisi oikeasti rakastaa Noahia, jos hän pakottaisi minut olemaan hänen kanssaan. En, vaikka kumppaniside vääntäisi tunteitani lopun elämääni, en vaikka hän kuinka rakastaisi minua. Tiesin sen yhtä varmasti kuin tiesin olevani ihminen. Sitä paitsi, minun sydämeni kuului jo Anthonylle.
Ai niinkö? No miksi se sitten mankuu Noahin perään? Viitsisitkö kertoa sen? Hm??
"Niin?" sanoin vaisusti ja katsoin Bethin pyöreitä kasvoja. Vauhkot kiharat ryöppysivät punertavina aaltoina selkään, muutama suortuva huojui huolettomasti päälaella. Hän piti hiukset pois silmiltään kahdella pinnillä. Näin lähietäisyydeltä huomasin kauniit pisamat, jotka olivat kuin kasvoille ropisseet vesipisarat. "Kaikki okei?"
