Kipu oli sanoinkuvaamatonta, kun hän liikautteli keihästä pienin nykäyksin olkavarressani. Ohut terä sahasi syvemmälle lihaani, ja vingahtelin kimeästi hengitykseni muuttuessa nopeaksi ja pinnalliseksi.
"Minä voin aiheuttaa sinulle niin paljon ki...
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
"... Ja sitten minä kuulin laukauksen, ja se sattui korviin, ja siinä oli räsähtävä sointi", selitin itku kurkussa ja nolostuneena Anthonylle, joka silitti hiuksiani.
Sen jälkeen kun olin kuullut laukauksen, kävin katsomassa oliko joku haavoittunut. Olin ollut aivan pakokauhuinen enkä viiteen minuuttiin kyennyt tekemään mitään muuta kuin jähmettyä paikoilleni. Minulla oli ollut inhottava tunne että joku katseli minua taas.
"Mutta ei siellä ollut mitään", nikottelin ja niistin nenäni. "Anteeksi, minä taidan nyt ylireagoida", mutisin pahoittelevasti.
"Et ollenkaan Suses. Anna kaiken vaan tulla ulos." Anthony painoi poskensa päälaelleni.
"Niin", Judith sanoi kirkkaasti vierestäni. "Minäkin itkisin jos Herra Pörröiseen sattuisi."
Herra Pörröinen oli Judithin kovia kokenut pehmokarhu, jonka hän oli saanut syntymäpäivälahjaksi.
En olisi halunnut itkeä; näytin ällöttävältä kun tein niin ja lisäksi se oli minusta noloa. Siksi itkinkin yleensä yksin. Mutta olin mennyt paniikkiin, olin luullut että joku oli kuollut! En halunnut olla murhan todistaja uudelleen.
Hautasin kasvoni Anthonyn olkapäähän ja hengitin syvään.
"Taidan mennä parvekkeelle hetkeksi", sanoin paksulla äänellä ja peitin kasvoni likaisilla hiuksillani noustessani ylös.
Liu'utin heikoilla käsillä lasiovet auki ja astuin viileään yöilmaan. Hengitykseni höyrystyi ja pakeni taivaalle. Voisinpa minäkin seurata sitä.
Nojasin kylmään kaiteeseen käsivarsillani ja ristin tärisevät kämmeneni yhteen. Tuijotin mitään miettimättä pikimustaa taivasta, jonka ainoat valopilkut olivat satunnaiset kirkkaat tähdet. Joka kerta kun liikautin silmiäni, uusi tähti syttyi muiden sekaan. Kylmä ilma laski silmien ja nenän turvotusta ja rauhoitti mieltäni.
Ja sitten se tunne tuli jälleen: ihan kuin joku olisi katsellut minua. Katsoin alas parvekkelta ja tihrustin kadulle. Katulampun valossa näin miehen, jolla oli harmaa huppari, tummansiniset farkut ja valkopunaiset lenkkarit, joiden tiesin jo kaukaa olevan Converset.
Noah.
Kun siinä katsoin ilmeettömänä hänen kivikasvoihinsa, aprikoin mitä hän täällä teki. Vakoili minua? Aikoi ryöstää meidät? Minua pelotti Judithin puolesta. Hän oli vasta pieni lapsi.
Ja sitten, yhä Noahia tuijottaen, täysin pensaista, aloin itkeä.
Minusta tuntui että vuodatin sydäntäni keveämmäksi kaikesta. Judithin epävarmasta tulevaisuudesta, tuskasta, syyllisyydestä, pelosta, itseinhosta ja raskaista ajatuksistani.
Itkupilli, kultaseni, älä huoli, kyllä se elämä tästä vielä helpottuu, ääni sipisi lempeästi. Joskus.
Äänettömät kyyneleet valuivat silmistäni ja kun ne tippuivat yöhön, mustuus kietoi pisarat syleilyynsä.
