Lumi tuli sinä vuonna aikaisin

16. osa | Kylmä

Sanoja: 1930
22.7.2021
liljakuu

"Anthony."

"Älä sano minun nimeäni!" hän karjaisi. Jäädyin patsaaksi. Älä huuda, voi kiltti älä huuda.

"Neljä vuotta Susie. Neljä. Vitun. Vuotta. Ja mitä minä saan vastineeksi? Kerrohan, mitä minä saan vastineeksi?" Anthony oli silkkaa myrkkyä. Silkkaa vihaa. En ollut koskaan nähnyt häntä yhtä raivoissaan.

Minä aukaisin suuni. Mitään ei tullut ulos. Leukani vapisi.

"Petturihuoran, sen minä sain!!"

Tunsin sekunnit. Tunsin, miten ne lipuivat ohi.

Petturihuora. Hän sanoi minua petturihuoraksi.

Räpyttelin silmiäni. Niitä kuivasi yllättäen ihan hirveästi.

Anthony seisoi eteisessä, käsivarret puuskassa, kädet nyrkissä. Minä en perääntynyt. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa.

Minä vapisin. Minä vapisin ytimiäni myöten.

"Ei ihme että isäsi hakkasi sinua."

Sisälmykseni muuttuivat jääksi. Minä katsoin häntä ja katosin häneltä. Minä katsoin häntä ja tunsin, kuinka kaikki sisälläni kuoli. Minä katsoin häntä ja hänen kasvojaan ja mietin, milloin hänen kauniit kauniit silmänsä olivat muuttuneet noin karkeiksi.

En ymmärtänyt, mistä tämä pahuus tuli. Minä en ollut tehnyt mitään, en sanonut mitään... ja siinä kai se ongelma juuri olikin.

Yritin löytää sanat. "Minä..." Hän odotti. Petturihuora. Rutistin silmäni kiinni. Ei ihme että- "Sinä tunnet minut." Olisin lisännyt loppuun hänen nimensä, mutta hän kielsi minua tekemästä niin. "En ikinä tekisi niin."

"Niin. Minä luulin tuntevani sinut", hän sanoi hiljaa ja niin vaarallisesti, että selkäpiitäni karmi.

Hän haukkui minua. Hän loukkasi minua. Hän iski arimpaan kohtaani.

Hän satutti minua.

Minun olisi pitänyt olla vihainen, mutta osasin olla vain patsas. Kaikki tuntui niin väärältä.

Ymmärsin kyllä, miksi hän raivostui. Mutta sitä en ymmärtänyt, miksi hän oli noin vihainen.

"Missä sinä sitten olit?" Anthony kysyi ilkeästi. "Missä helvetissä sinä olit kolme helvetin päivää?"

Mitä minun piti sanoa? Hän ei kuitenkaan uskoisi. Ja minkä valheen minä keksisin tällä sekunnilla?

"Sitähän minäkin." Hän katsoi minua kuin likaa kengänpohjassaan. Halveksien. "En voi uskoa että haaskasin niin paljon aikaa ja energiaa sinuun." Kaikki sattui. Joka ikinen hänen sanoistaan oli tarkoitettu minun satuttamisekseni.

Tätä minä olin syvällä mieleni sopukoissa pelännytkin. Koko ajan. Että... hän tajuaisi, millainen minä olin. Kuinka ällöttävän tekopyhä ja väärä.

"Hän kidnappasi minut!" minä päästin hädissäni, epätoivoisena saada hänet uskomaan minua. "Se mies, muistatko, sieltä kahvilasta, se joka oli hirveän-" minä nielaisin, ja sydämeni hakkasi- "hirveän vihainen, niin hän... hän kidnappasi minut ja minä olin siellä vankina, mutta sitten pääsin pois ja An- sinun pitää uskoa minua! Minä en valehtele!"

Hän tuijotti minua tyhjin silmin. Niillä ei ollut minulle enää mitään annettavaa.

Noah oli pilannut tämän. Tämä oli hänen syytään. Kaikki. Hän juonitteli ja rikkoi ja tuhosi.