Kipu oli sanoinkuvaamatonta, kun hän liikautteli keihästä pienin nykäyksin olkavarressani. Ohut terä sahasi syvemmälle lihaani, ja vingahtelin kimeästi hengitykseni muuttuessa nopeaksi ja pinnalliseksi.
"Minä voin aiheuttaa sinulle niin paljon ki...
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
En tiennyt mihin suuntaan mennä. Missä ihmeessä minä olin? Linnan - se oli linna minulle - pihaa ympäröivät tiheänä verhona kasvavat puut tekivät olinpaikka-arvioni melkein mahdottomaksi. Saatoin olla missä tahansa päin maailmaa. No, melkein missä tahansa.
Lähdin nopeasti soratietä eteenpäin toivoen, että olin menossa oikeaan suuntaan. Kun polku kaartui oikealle, katsahdin nopeasti olkani yli ja pinkaisin tien yli ketterästi kuin kissa, sillä se kohta näkyi aulaan. Kuulostelin hetken huutojen varalta, mutta ainoat äänet olivat tuulen humina ja metsän huokailu. Silloin epäilykseni heräsivät.
Miksi Noah näkisi niin kauhean vaivan kidnapatakseen minut vain jotta päästäisi minut huolimattomuuttaan karkuun? Tarkoitan siis, että puhelimeni takaisin antaminen oli ollut melkoinen riski. En ymmärtänyt, miksi hän oli tehnyt niin. Jos hän sen edes teki. Mitä pidempään ja tarkemmin sitä ajatteli, sutä epätodennäköisemmältä se tuntui.
Taputin möykkyä taskussani varmistaakseni, että laite oli yhä tallella. Minun pitäisi käydä näyttämässä puhelinta jollekulle kunhan pöly laskeutuisi, jottei siinä varmasti olisi mitään piilotettua GPS-laitetta. Tai ehkä ostaisin vain uuden puhelimen.
Suuntasin tietä pitkin metsän reunaan, ja kyyristelin aivan maaseinämän vieressä pysyäkseni näkymättömissä. Maa huokui kylmyyttä ja kosteutta, ja ihoni meni siitä kananlihalle. Mullasta ja sorasta kasvoi saniaisia ja rikkaruohoja sekä muutamia värikkäitä kukkasia. Näin mustan hämähäkin erään pikkukiven vieressä ja tuhatjalkaisen vipeltävän seinämää ylöspäin, ja päätin sittenkin jättää siihen pienen turvavälin.
Seinämä alkoi syöksyä loivasti maata kohti. Jouduin kyyristymään yhä kumarampaan, kunnes minun oli pakko kyykistyä maahan istumaan jotta pysyisin piilossa. Soratie yhdistyi leveään asfalttitiehen, joka johti toimistorakennukselle (kenen älypään idea oli ollut rakennuttaa tuollainen kammotus niin... arvokkaaseen maisemaan?? Rumilus pilasi sen tunnelman, joka linnasta tuli), sekä vastakkaiseen suuntaan... metsän siimekseen.
Olin niin lähellä...
Möngin taaksepäin polkua pitkin, ja nousin heti seisomaan kun seinämä takasi näkymättömyyteni. Pyyhin soraiset käteni farkkuihini, vaikka sydäntäni kirpaisikin hieman.
Herättäisinkö vähemmän huomiota, jos vain kävelisin? Eihän se sinänsä haittaisi vaikka joku näkisikin minut, ei kai se nyt ole epäilyttävää jos joku kävelee tietä pitkin pois. Ja vaikka Noah tai Stella näkisivät, tuskinpa he tunnistaisivat minua näin kaukaa. Mutta juosten pääsisin neljä kertaa nopeammin, näkemisen riski olisi paljon pienempi...
Sydämeni hakkasi kylkiluitani vasten, kun jännitin lihakseni valmiina juoksuun. Olisin täysin suojattomana tuon ohikiitävän hetken ajan, joten en halunnut ottaa riskejä. Henkäisin syvään ja pinkaisin tielle. Juoksin henkeni edestä, vaikka tie vietti melko jyrkästi alaspäin (meinasin kaatua kahdesti) enkä pysähtynyt ennen kuin olin reippaasti ohittanut puut ja turvallisesti piilossa niiden takana. Pidätin hengitystäni hetken kuulostellakseni jälleen, mutta jyskyttävä sydämeni tarvitsi happea, ja vetäisin henkeä.
