Feel something

18. Silta pt.2

Olli

Kirjaamme itsemme sisälle hotelliin ja lähdemme kohti huonettamme. Emme puhu mitään sillä olemme kumpikin hyvin väsyneitä matkasta. Erityisesti Aleksi näyttää juuri siltä, että nukahtaa kohta pystyyn. Hymyilen ajatukselle.

 Pääsemme huoneeseen ja rojahdamme sängylle. Alan silittää Aleksin hiuksia, jotka ovat ihan älyttömän pehmeät. Muutaman minuutin päästä hän tuhisee jo vieressäni ja päätän itsekin mennä nukkumaan. En kuitenkaan saa unta. Makaan puoli tuntia paikallani ja päätän sitten lähteä ulos.

 Olo on todella ahdistunut. Tämä ei ole mitenkään ihmeellistä enää, sillä onnettomuuden jälkeen olen monesti valvonut öitä. Niin ei ole pitkään aikaan käynyt, mutta näköjään nyt on hyvä aika yhdelle unettomalle yölle.

---------

Vartin päästä olen ulkona hotellista ja kävelen katuja rauhattomana. Lapsuuden kotini on ihan nurkilla, joten tunnen seudun kuin omat taskuni. Päädyn eräälle sillalle lähellä hotellia. Kiipeän sillan kaiteelle istumaan.

 Muistan muutaman kerran noin 8 vuotta sitten kun istuin yksin samaisella sillalla. Olin silloin noin 17 ja tuntui että kaikki maailman asiat kaatuivat päälle. Niillä kerroilla olin ajatellut hyppäämistä. Tuntui ettei kukaan jäisi kaipaamaan. Jokin sai minut kuitenkin jäämään. Pian noiden kertojen jälkeen perustimme bändin ja sen jälkeen en ole käynyt täällä. Ainakaan siksi että haluaisin hypätä.

-------------------

Istun sillalla pitkän aikaa. Kirjoitin jossain vaiheessa Aleksille viestin, että lähdin käymään ulkona, sillä hän saattaisi herätä ja miettiä missä olen. Tässä istuessani oloni on pitkästä aikaa melkein jopa onnellinen. 

Hiljaisen hetken rikkoo huuto. "Olli ei, älä hyppää!" Käännyn katsomaan huutajaa ja näen Aleksin juoksemassa minua kohti. Irrotan otteen kaiteesta ja huomaan Aleksin kropan jännittyvän. Hän luultavasti luuli että hyppään. Todellisuudessa vain vaihdoin käsieni paikkaa jotta pääsen takaisin tien puolelle.

 Hyppään takaisin sillalle ja otan muutaman hölkkä askeleen Aleksin luo. Tämä itkee hysteerisenä ja kaappaan hänet halaukseen. "Älä ikinä enää tee noin.....mä oikeesti luulin et hyppäät..... mä....mä .....mä en vois elää ilma sua......rakastan sua liikaa!" Aleksi puoliksi huusi ja puoliksi itki olkapäätäni vasten hysteerisesti. Vetäydyn halauksesta.

"Mitä sä sanoit?" kysyn ja tunnen hymyn hiipivän kasvoilleni. "E-e-et älä ikinä tee noin enää?" Aleksi kysyy ja nostaa itkuisen, hämmentyneen katseensa silmiini. "Eiku sen jälkee, iha viimeiseks" yritän edelleen peitellä virnistystä.  Näen Aleksin kasvoista, että hän itsekin tajusi mitä sanoi.

"Et mä rakastan sua" hän vastaa ja huomaan kevyen punan nousevan tämän kasvoille. Hymyilen hänelle leveästi. "Mäki rakastan sua" totean ja suutelen häntä. 

Siinä me seisomme seuraavat viisi minuuttia. Kello on lähemmäs kaksi yöllä, on aivan pilkkopimeää lukuunottamatta katulamppujen heittämiä valoja ja seisomme keskellä siltaa kotikaupungissani. Elämä on täydellistä.

Taas vähä lyhyempi luku, mut en halunnu jatkaa tästä ku se ois pilannu tän luvun tunnelman 😝

Sanoja 410