Feel something

42.Herääminen

Osa jota aika moni on varmaa oottanu, on vihdoin täällä! Hyviä lukuhetkiä😌

Olli

Havahdun kun joku painaa suukon otsalleni. Silmät tuntuvat raskailta ja äänet kuuluvat vain vaimeana huminana. Tunnen jonkun käden kädessäni ja yritän puristaa sitä hellästi. Joka paikkaan sattuu, mutta yritän siitä huolimatta saada silmäni auki. Yhtäkkiä äänet ympärilläni selkenevät. Puristan kättä tiukemmin ja yritän saada silmäni auki. "Olli?!" kuulen yllättyneen äänen sanovan nimeni. Se kuulosti aivan Aleksilta. Silmät ei tunnu enää nii raskailta ja avaan ne varovasti. Huoneen valoisuus sokaisee ja räpyttelen silmiäni saadakseni ne tottumaan valoon. Nyt kuulen jo vieressäni olevan monitorin tasaisen piippauksen.

Katselen ympärilleni, vaikka jokainen liike sattuukin melko paljon. "Olli", ääni vierelläni kuiskaa ja käännän katseeni sängyn vieressä seisovaan Aleksiin. "Luojan kiitos sä oot hengissä", hän parahtaa ja romahtaa sitten lattialle itkemään lohduttomasti. "Rakas, älä itke mä oon tässä", kähisen ja puristan tuon kättä josta tuo pitää edelleen kiinni. "Vittu sä heräsit just koomasta ja huolehdit vaa siitä et mä itken", hän nyyhkyttää. "Vihaan nähä sut surullisena", vastaan ja kohautan olkiani. Se osoittautuu kuitenkin virheeksi ja irvistän pienesti kivusta. Aleksi huomaa tuon ja tajuaa hälyttää lääkärin paikalle.

Hetken päästä lääkäri tulee paikalle. "Täällä ollaankin herätty. Minkälainen olo sulla on?" hän kyselee ja valaisee silmiäni pienellä lampulla. "Sattuu", sanon hiljaa sillä myös puhuminen sattuu vähän, luultavasti pitkän puhumattomuuden takia. "Varmasti, olet käynyt läpi aika paljon viime aikoina", lääkäri hymähtää ja säätää tippapussin kanssa jotain. "Laitan sulle kipulääkettä tulemaan, niin kohta pitäs pahimman kivun helpottaa. Testataan täs sun raajojen toimivuus, niin pääset sitten lepäämään", lääkäri höpöttelee. Hän ottaa käsistäni kiinni ja pyytää puristamaan niin kovaa kun pystyn. Tämän jälkeen hän siirtyy jalkojeni luo. "Totuuden hetki. Sinun selkäsi murtui törmäyksessä ja kooman takia emme ole päässeet kuntouttamaan sitä tarpeeksi. Riski alaraaja halvaukselle on siis valitettavasti todella korkea", lääkäri sanoo ja kirjaa jotain vihkoonsa. Onpa kiva, kun ensimmäisenä herätessään kuulee, ettei voi välttämättä kävellä enää ikinä. Lääkäri ottaa kynän taskustaan ja käskee kertoa tunnenko kosketuksen kummassakin jalassa. Ensimmäisen jalan kohdalla nyökkään ja lääkäri näyttää tyytyväiseltä. Tunnen kosketuksen myös toisessa jalassani. "Pakko sanoa, että harvoin näkee näin vahvaa potilasta", lääkäri hymähtää ihmeissään. "Kaikki näyttäisi olevan tilanteeseen nähden ihan hyvin. Ehkä omistautuneita vierailijoista oli apua", hän vielä jatkaa ja hymyilee lempeästi Aleksille. Aleksi laskee katseensa käsiinsä ja pyyhkii hymyillen kyyneleitä poskiltaan. "No mutta jätän teidät nyt juttelemaan. Ja Aleksi, anna Ollin levätäkin välillä", hän naurahtaa ja astelee ovesta ulos.

Jäämme kahdestaan hiljaiseen huoneeseen. Tai no, kolmistaan jos viereisen pedin potilas lasketaan. Aleksi näprää sormiaan ja minä yritän miettiä mitä olisi oleellisinta kysyä ensimmäisenä. "Miks sä teit sen?" Aleksi kysyy hiljaa ja nään tuon poskille valuvan uusia kyyneleitä. "Ai minkä?" kysyn hämilläni. "Miks sä ajoit silt sillalta alas? Tuntuuks susta oikeesti nii paskalta? Enks mä riitä sulle? Onks...", Aleksi vuodattaa ennen kuin keskeytän tuon. "Aleksi shh rauhotu. Mä en tehny sitä tahallani, en todellakaan", kurotan ottamaan tuon kädestä kiinni, vaikka se sattuukin. "Mä en ikinä pystyis tehä sitä sulle, mä rakastan sua iha liikaa", sanon ja tunnen kuinka minuakin alkaa itkettää. Aleksi nostaa katseensa minuun ja itkee nyt jo kunnolla. "Mitä sit tapahtu?" hän takeltelee ja puristaa kättäni. "Mun eteen hyppäs peura ja yritin väistää sitä. Oli kuitenki vähä liukasta ni en saanu autoo hallintaa ja ajoin sitä kaidetta päin", selitän nyyhkäisten aina välillä. Jätän kertomatta kuitenkin siitä, mitä koin törmäyksen ja heräämisen välissä. Se tuntuu nyt jotenkin typerältä.

"Anteeks", Aleksi kuiskaa ja pyyhkii kyyneliään. "Mitä sä anteeks pyytelet?" ihmettelen. "Anteeks et luulin et teit sen tahallaa. Mä en vaa keksiny mitää muuta syytä", hän huokaa ja punastuu vähän nolona. "Heiii, tuu tänne", pyydän ja teen tuolle tilaa viereeni. Kipulääke on alkanut vaikuttaa vähän ja kroppaani ei satu enää nii paljoa. "En mä haluu satuttaa sua", hän mutisee ja katsoo minua surkeana. "Ei mua satu enää nii paljoo ja viel vähemmän ku saan sut mun lähelle", sanon ja katson tuota anovasti. "No okei", tuo huokaa ja kapuaa varovasti viereeni. Vedän tuota varovasti lähemmäs ja hymyilen onnellisena. Aleksi kaivaa puhelimen taskustaan ja näpyttelee jätkille viestin siitä, että olen herännyt. Sitten hän laittaa puhelimensa pois ja hymyilee minulle. "Sä siis oot ollu tääl yötä päivää?" kysyn hymyillen ja silittelen tuon hiuksia. "Joo", hän hymyilee ja nostaa katseensa minuun. "Oot ihana", söpöilen. "Ne kipulääkkeet taitaa alkaa vaikuttaa", Aleksi naurahtaa ja silittää poskeani. "Ai kui?" ihmettelen ja Aleksi vain nauraa. "Oot kauheen imelä", hän selittää virnuillen. "Oon vaan onnellinen et oot siinä", pyöräytän silmiäni ja pian tunnen tuon huulet omillani. Suutelemme aikamme, kunnes Aleksi vetäytyy kauemmas. "Hitto mä oon kaivannu tota", hän henkäisee ja painaa päänsä varovasti rintakehälleni. "No mut hienosti sä pärjäisit nää pari päivää", hymyilen ja silitän tuon hiuksia. Aleksi vakavoituu ja nostaa katseensa minuun. "Olli....sä olit koomassa melkee kolme kuukautta", hän henkäisee. "MITÄ?!"

Sanoja:774

Täst tuli tönkömpi ku oisin halunnu, mut toivottavasti kelpaa heille :)