Dad and daughter [Blind Channel]

Luku 30. Fansya Ruokaa

Ollin pov:

Pääsin juuri kotiin, olin ollut lenkillä sellaiset kaksi tuntia suurinpiirtein.

Oletin, että Amelia olisi jo kotona. Mutta ei. Aloin soittamaan tuolle tytölle.

En kuitenkaa saanut vastausta. Se ei edes hälyttänyt. Vittujen vittu.

Aloin huolestumaan. Hänellä ei koskaan kestä kaupassa yli 10min.

Aloin panikoimaan, ja pika kävelin kotia ympäri, kuin joku vitun Usain Bolt.

Päätän soittaa Tommille, tuo tietäisi mitä tehdä.

Puhelussa:
M:TOMMI AUTA!
T:Mikä hätänä?
M:Amelia ei oo tullu kotiin kaupasta.
T:Kauanko se on ollu siellä?
M:Noin kaks tuntii.
T:Okei, no soita 112?
M:J-joo..
---
Lopetin puhelun, sillä nyt soittaisin hätäkeskukseen.

Puhelussa:
(Hätäkeskus=H)
H:Hätäkeskus, kuinka voisimme auttaa?
M:M-mun tytär on hukassa..
H:Kuinka kauan hän on ollut hukassa?
M:N-noin kaksi tuntia..
H:Selvä, emme voi lähettää poliiseita, ennen kuin hän on ollut 48 kateissa.
M:Mitä?!
H:Laitan ilmoituksen poliiseille, ja soittakaa tähän numeroon jos hän löytyy.
M:O-okei..
---
Lopetan puhelun. Alan itkemään hysteerisesti. Pieni tyttöni on jossain tuolla julmassa maailmassa.

En kestä enään. Laskeudun selkä tuon tytön huoneen seinää vatsen maahan istumaan.

Pian löydän itseni sikiö asennosta itkemästä.

En voisi kuvitella elämää ilman tuota pientä ihanaa prinsessaani. Haluan hänet luokseni.

Puhelimeni tärrää. Katson, se on Joonas. Vastaan hänelle.

Puhelussa:
J:Mitä on tapahtunut?!
M:A-Amelia on hukassa..
J:MITÄ?!
M:Joo..
J:E-ei se voi olla.. Ei, se ei oo!
M:Joonas, rauha. Poliisit alkaa ettii sitä ku on kulunu joku 48h.
J:NIIN KAUAN! Aletaa me ettii sitä!
M:E-en mä voi, mun pitää mennä.. Moikka!
J:Mut Oll-
---
Eihän minun oikeasti minnekkään pitänyt mennä, en vain halua jutella nyt.

Nukahdin seinää vasten.

Amelian pov:

Herään, kun joku ravistelee minua. Näin aivan kamalaa painajaista.

Äiti ja Kohei olisivat kidnapanneet minut, ja olisimme lähtenyt Japaniin.

Sitten kuulen äänen. "Herää kulta, olemme perillä." äiti sanoo.

Vittujen perse! Se on totta, taidamme olla tällä hetkellä Japanissa.

Pääsimme ulos lentokentältä. Kaikki olivat niin erinlaista kuin Suomessa.

Isoja rakennuksia, kaikki Japaniksi. En ymmärrä, että miksi minut tänne piti tuoda.

"Miks te mut tänne toitte?" kysyn itku kurkussani. Äiti vain mulkaisi minua.

"Koska mä myin sut, et meet naimisii tääl yhen rikkaan pojan kans." äiti vastaa virnistäen.

Nyt minulla pääsee kyynel tai pari. En halunnut mennä naimisiin vielä.

Pääsimme tuon pojan kodille. Se oli hyvin suuri lukaali. Talosta ulos asteli joku saatanan palvelia.

(Laitan nää nyt suomeks, et mitä noi Japanilaiset puhuu, ku en mä nii pro oo et osaisin sitä kirjoittaa)

"Tätä tietä neidit." hän sanoo, ja kumartuu samalla kun pitää ovea auki.

Yleensä kiittäisin, mutta tällä kertaa en. Astelimme tuon, linnan?

Käytävillä. Olisimme varmaan eksynyt sinne, ellei se palvelia olisi ollut mukana.

Pääsimme suureen ruokasaliin. Siellä oli pitkä pöytä, jonka toisessa päässä istui nuori poika.

"Moi." tuo tervehtii pirtsakkaana. "Moi." vastaan hieman apeana.

"Tule istumaan." hän kehottaa, ja vetää yhtä tuolia pois pöydän alta.

Kävelen vain hymyssä suin tuon viereen. Olin vaihtanut vaatteet ennen kuin tulimme.

Minulla oli päälläni punaiset korkkarit ja punainen lyhyt mekko.

Istahdan tuolille. Aloimme syömään jotain tosi fansya ruokaa.
______________________________________
Rip Olli