Love of mine | Olli matela x Ava |

26. Kadonnut

OLLIN POV 
olin menossa hulluksi. Otin nahkatakkini naulakosta ja lähdin kävelemään tähtitaivaisen taivaan alla. Kyselin jokaiselta ohikulkijalta ovatko he nähneet minnepäin ava olisi mennyt. Kukaan ei edes ollut nähnyt häntä.  Mitä mun ois enää edes tarkoitus tehdä?  Oon käyny nyt jokasen lähi korttelin läpi. Mielessäni liikkui vain huonot ajatukset. Hänelle oli varmasti käynyt jotain.  Jotain mitä mun ei ois pitäny antaa tapahtua. Taaskaan.  Käveltyäni pitkään, päätin pysähtyä tyhjälle puisto aukiolle istumaan. Ajatukseni olivat ihan tyhjät. Ihan kuin kuulisin vielä hänen äänen päässäni.  "Ollii!" Tuo ei ollut mielikuvitustani. "Ava? Avaa missä sä oot!" Katsoin suihkulähteen luokse. Siinä hän istui rauhassa, ihastellen tähtiä.  Juoksin hänen luokseen ja laitoin nahkatakkini hänen ylleen. Hän ei selvästikään ollut aivan selvinpäin, mutta koitin silti selvittää mitä tapahtui. "ootsä kunnossa? Tekikö joku sulle jotain?" Ava katsoi minua silmiin. "Teki" hän sanoi. Sydämeni jätti lyönnin välistä.  "Sä teit" Nyt mä olin erittäin hämmentyny.  "Sä sait mut rakastamaan itteeni Olli matela"  Sydämmen tykytykseni loppui ja huokaisin. Halasin häntä tiukemmin kuin koskaan. Yleensä avasta tulee erittäin syvällinen kun on tullut juotua.  "älä enää koskaan katoa tolleen. Mä olin niin huolissani susta" jopa ääneni hieman tärisi.  Otin avasta tiukan otteen ja aloin taluttaa häntä tukevasti kohti hotellia. Emme kuitenkaan päässeet pitkälle kun Avan voimat loppuivat keskelle puistoa. Ympärillä ei ollut yhtään ihmisiä. Kukaan ei voisi auttaa meitä.  "Mä en haluu mennä hotellille vielä!" Ava sanoi lapsellisesti. "Hei rakas meidän on pakko mennä takas"  "Ei vielä!" Ava lähti uudestaan juoksemaan. Mutta tällä kertaa kovempaa. Tietysti lähdin juoksemaan hänen perään. En hävittäisi häntä enää uudestaan.  Noin 20 minuutin ympäri juoksentelun jälkeen Ava vihdoin pysähtyi. Hän meni kauniille silokalliolle istumaan. Menin hänen viereensä istumaan, ja laitoin takin hänen olilleen, koska hänellä oli vain tuo mekko päällä. Huokaisin, ja menin makuulle kalliolle. Ei mennyt kauaa, kunnes Ava teki saman.  Tuijotimme tähtiä hiljaisuudessa. Taivaan tähdet olivat niin kirkkaat, että jopa hieman juopunut ava erotti ne taivaalta.  "Kato tossa on otava" ava sanoi ja osoitti oikeasti otavaa.  Olin oikeasti aika yllättynyt. "Mikäs toi sit on?" Kysyin ja odotin hieman vasemmalle. "Pikkukarhu!" Ava oli niin innoissaan tunnistaessaan tähtiä.  "Miten sä oot niin hyvä tunnistaan näitä?" "Se on salaisuus shh" hän sanoi ja pisti etusormensa huulieni päälle hyssytellen minua. Johon vastasin sarkastisesti: "Mä ku luulin että meillä ei oo mitään salaisuuksia" ja naurahdin pienesti vielä perään.  "Niinhän me luvattiin  olli"  Samalla kun tuijotamme toisiamme, ava purskahtaa itkuun. "Hei mikä on?" Itkunsekaisena saan selvää vain nämä sanat: "Mm-ä haluun takas hotellille olli"  Niin otin hänestä kiinni ja aloin taluttamaan hotellia kohti. Matkamme kesti pidempään mitä normaalisti, koska Ava ei onnistunut kävelemään suoraan. Monta kertaa mietin että pitäisi pysähtyä, mutta se ei todellakaan nopeuttaisi matkaamme.  Jollakin ihmeen kaupalla onnistuin raahaamaan molemmat meistä takaisin hotellille.  Vaihdoin avan vaatteet ja autoin häntä pesemään hampaat.  Seuraavaksi hän vain lävähti sängylle. Tietysti minun piti vielä peitellä hänet. Menin hänen lähelleen nukkumaan ja pistin käteni hänen yli. En kuitenkaan nukahtanut.  Salaako ava minulta jotain? Miksi hän vain purskahti itkuun. Oikein mikään ei tällä hetkellä käynyt järkeen. Onneksi kuitenkin olin hänen lähellään.  Voisin aamulla puhua hänen kanssaan tästä, mutta tuskin hän enää muistaa mitään aamulla.  Ajatuksieni vallatessa, nukahdin vihdoin