Love of mine | Olli matela x Ava |

28. Puhu

AVAN POV 
vihdoin sain sanottua sen.  Miksi sanoin sen? Voisinpa palata vielä kymmenen sekuntia ajassa taakse päin. Kun kumpikin meistä vielä elivät onnellista elämää, nauttien toisistaan. Aloin katumaan sanojani. En haluaisi kaiken muuttuvan. Mutta nyt kaikki tulisi muuttumaan.  "M-mitä sä sanoit."  En ole koskaan nähnyt ollia sellaisena. En KOSKAAN.  Niin kovasti vailla vastausta. Hän tuli ja otti olkapäistäni hennosti kiinni. "Puhu" hän toisti monta kertaa.  Kävelin olohuoneen sohvalle, ja istahdin. Ei mennyt kauaa, kun olli toisti saman. Hän piti kuitenkin noin metrin etäisyyden. Hän oli aivan hiiren hiljaa. Niin minä aloitin.  "Tää alko jo  ennen ku tapasin sut olli.  Tarkalleen ottaen ehkä vuoden. Mulla oli ollu tosi pitkään huonoa oloa, väsymystä ja kipuja, mutta oletin että ne lähtee itsestään pois. Se ehti jatkua ehkä pari kuukautta, kunnes päätin mennä lääkärille. Mulle tehtii pitkään useita testejä ja kaiken maailman asioita, kunnes sain kuulla kohtaloni.  Mulla on kasvain mitä ei pysty leikkaa pois. Se oli hitaasti etenevä, mutta nyt nää pari kuukautta on ollu tosi rankkoja, ja musta Olli tuntuu että en selviä enää kauheen monta kuukautta. Sä oot ainoa ihminen ketä tästä tietää. En oo halunnut kertoo kenellekkään tästä koska ne alkais jotenki kohtelee mua eri tavalla, säälimään mua tai jopa jättäisi mut. Tota vikaa mä pelkäsin eniten sun kohdalla.  Nyt oon vaan koittanut saada elämästä irti mahollisimman paljon, koska mä en todellakaan tiedä kuinka paljon aikaa mulla on.  Nää lääkkeet vaan hellittää kipua, mutta ne ei tuu koskaan parantamaan mua."  Olli vain tuijotti minua. Hän nousi seisomaan sohvalta.  "Miks sä sit päätit rakastua muhun, jos sä tiesit että me ei voida olla ikuisesti"   mun ei todellakaan ollut tarkotus rakastua suhun. Mut mun sydän päätti sen mun puolesta. Olli sä teet mun elämästä paljon paremman. Ja mä todellakin toivon, että sä ymmärtäisit.

OLLIN POV 
ei. Ei. Ei. Ei eieieieiei. Mun on pakko päästä pois täältä. Nappasin avaimet taskuuni ja lähdin juosten pois kämpästä "olli!" Kuulin avan huutavan. En voinut vastata. En fyysisesti pystynyt siihen. Hyppäsin autoni kyytiin ja lähdin ajamaan ilman määränpäätä. Minä vaan, ajoin. Pitkään, loputtomasti. Aivan hiljaisuudessa. Ajatuksissani ei pyörinyt yhtikäs mitään, vaikka olisi ehkä pitänyt. Miten erilaista elämää elinkään pari tuntia sitten. Olin aidosti onnellinen ja niin arvaamaton. Hajuakaan tulevaisuudesta. Voisinpa vielä palata niihin hetkiin.  Lopulta päädyin metsän keskelle. Astuin autostani ulos, ja menin istumaan autoni viereen niin että nojasin siihen.  Suustani pääsi ulos vain huutoja ja itkua.  En voinut uskoa todeksi enää mitään. Elämäni ainoa rakkaus. Ava. On kuolemassa.  Mielessäni kävi useita ajatuksia. Oliko se minun vikani? Kuinka kauan hän on valehdellut minulle? Milloin kaikki tämä vain päättyy? En halua sen päättyvän. En koskaan haluaisi. Miten mä selviän? Haluanko mä selvitä?  Kaikki ajatukset ampuivat päähäni samalla sekunnilla. Sitten minä päätin.  Lähdin ajamaan takaisin. En aijo jättää avaa yksin. En nyt kun hän minua eniten tarvitsee. 

AVAN POV 
ollin lähdettyä purskahdin itkuun. Olin tulossa hulluksi. Jättikö olli juuri minut?  Vielä shokissa ollessani kuulin jonkun avaavan oven. Se oli olli. Hän käveli suoraan minua kohti, ja halasi minua niin tiukasti, että ei koskaan päästäisi irti minusta.  Nyt me molemmat itkimme. Yhdessä.  "Mä haluun luvata sulle jotain" aleksi sai sanottua itku kurkussa. "Mä lupaan tehdä kaikkeni että nää viimeset kuukaudet tulee olemaan sun parhaat kuukaudet. Älä pelkää, mä en jätä sua. Koskaan.  Minä suojelen sinua kaikelta