Once upon a time✅

Luukku7=Peruttu tunti

Koputtelin Joelin kotiovella odotellen josko joku suvaitsisi tulla avaamaan. Kello oli vasta karvan yli kaksitoista ja me oltiin päästy jo koulusta. Meillä olis pitänyt iltapäivällä olla vielä musiikintunnit mutta ne oli peruttu opettajan lapsen sairastumisen takia. Ovela tapa saikuttaa töistä... ainoa hyvä syy hankkia lapsia.

Vilkaisin niiden autotallin suuntaan kuin tarkistaakseni että oliko täällä edes muita kotona kuin Joel. Valkoisesta maasturi mallisesta volvosta päätellen sen äitikin oli vielä himassa. Ja näemmä myös Joelin eilen paskottu fillari oli päässyt kotiin. Missäköhän välissä niiden mutsi senkin oli ehtinyt hakea sieltä liikuntakeskuksen pihasta?

Mä olin juuri koputtamassa oveen uudelleen kun se avautuikin. Mä kohtasin tutun lempeän katseen ja hymyilin tuolle tervehtien sitten. Joelin äiti oli maailman mukavin ihminen. Niin rento ja reilu kaikkia kohtaan. Sillä tuskin oli yhtäkään huonoa päivää. Se oli siis täysin päinvastainen kuin poikansa.

"Joonas! Tuu peremmällä" nainen sanoi iloisena.

Mä astuin sisään kopauttaen ensin ylimääräiset lumet pois kengistäni. Laskin reppuni eteisen nurkkaan ja aloin riisua ulkovaatteita.

"Joel on huoneessaan" tuo neuvoi.

Niin mä oletinkin. Ei se yleensä poistunut yläkerrasta kuin kouluun lähtiessään. Kynnysmatolla olevista kengistä päätellen se ei ollut poistunut kämpästä koko päivänä. Siihen ne oli eilen jääneet kun me oltiin sairaalasta tänne tultu.

"Ottaisit sä kahvia tai jotain välipalaa?" kuului ääni keittiöstä.

Miksi äidit oli aina tuollaisia? Huolehtimassa jatkuvasti. Eikä pelkästään omista pennuistaan vaan myös niiden ystävistä. Meidän tapauksessa se nyt ei välttämättä ollut mikään ihme. Me oltiin Joelin kanssa muutenkin kuin veljeksiä.

"Ei kiitos. Mä söin koulussa" kerroin ja suuntasin sitten kohti portaikkoa.

Mä olin aina ollut salaa hieman kateellinen siitä et Joel asui kaksikerroksisessa talossa. Meidän kämppä oli vain tylsä yksikerroksinen... ihan kuin sillä nyt olis ollut mitään väliä yhtään minkään kannalta. Musta tällaiset vain oli hienompia. Ja Joelilla oli muutenkin minusta kiva koti. Siksi mä varmaan viihdyinkin täällä niin hyvin. Sen äiti oli todellinen sisustaja ja tehnyt kyllä ison työn saadakseen tästä näin viihtyisän.

Portaikon seinille oli laitettu koko matkan varrelle kehystettyjä valokuvia. En mä ollut koskaan ollut sellaisten ystävä mutta nämä oli nätit. Niillä oli selvästi jokin tarina kerrottavanaan.

Ihan alapuolella heti kaiteen kohdalta lähti ensimmäinen kuva jossa oli Joel, Jami ja Jade. Kaksi jälkimmäistä olivat siis Joelin sisaruksia joista kumpikin asui Helsingissä kumppaneineen. Jami oli 26-vuotias ja Jade 28. Melkein olis voinut sanoa Joelin olevan iltatähti...

Seuraavassa kuvassa oli koko perhepotretti. Vuoden päästä tuosta niiden vanhemmat olikin eronneet. Se oli ollut Joelille iso pala. Se oli silloin vielä niin pieni ettei tajunnut syytä sille. Myöhemmin kun se oli saanut kuulla mistä oli kyse, se oli jo ymmärtänyt yskän. Pitkään se oli ollut välirikossa isäänsä totuuden kuultuaan mutta oli ne jo tätä nykyään tekemisissä.

Mun oli vaikea ymmärtää mitään tuollaista sillä mä olin aina asunut vain äidin kanssa kahdestaan. Ei ollut muita kuin me. Isä oli kuollut auto-onnettomuudessa kun mä olin ollut 2 viikon ikäinen. Muistikuvia tuosta ei siis pahemmin ollut... sen jälkeen äidillä oli ollut ehkä pari miesystävää mutta ei se niitä koskaan kotiin tuonut. Kai se halusi suojella mua kiintymykseltä ja opettaa siihen ettei mikään ollut ikuista.