Once upon a time✅

Luukku17=Torjuttu

Mä odottelin käytävällä kun Joel oli mennyt käymään vielä vessassa ennen kotiin lähtöä. Meidän oli määrä mennä jälleen yhtä matkaa. Aleksi ja muut olivat päässeet jo yhdeltä joten me oltiin kahdestaan. Vain meitä pidettiin täällä perjantaina loppuun asti...

Koko viime tunti oli mennyt multa täysin ohi. Mä olin vain miettinyt Ollin ja Tommin sanoja ja sitä että oliko tuossa muka oikeasti mitään järkeä. Ehkä mä vain uskoin siihen mitä ne sanoivat ja kuvittelin sen pitävän paikkansa vaikka todellisuus olikin toinen.

En mä silti voinut kieltää sitä pientä mustasukkaisuuden aaltoa joka mun ylitseni pyyhkäisi kun mä näin sen hiton feikkiblondin kiehnäävän Nikon kyljessä. Mä vihasin tyrkkyjä...

Mä vilkaisin kelloa ja näin sivusilmällä tutun brunen astelevan portaita alas. Mun sydän alkoi tykyttää samantien täysin epätahtiin. Hitto soikoon! Noin kymmenessä sekunnissa mä ehdin käydä läpi jokaisen skenaarion aina huonosta täydelliseen katastrofiin. Mitä mä siinä oikein hävisin jos kysyin sitä ulos? Ylpeyteni? Ei siitä muutenkaan enää mitään jäljellä ollut...

Se käveli ajatuksissaan miltei mua päin ja sai tilanteen sillä vain entistä vaivaantuneemmaksi. Eikä se edes tiennyt aiheuttavansa mitään sellaista... mitä mä oikein ajattelin?! Eihän se voisi musta kiinnostua.

"Sori" se sanoi hieman säikähtäneen näköisenä.

Sen pipo oli tipahtanut miltei silmille ja sai tuon näyttämään jotenkin hieman raukalta. Söpöltä mutta raukalta. Tuo oli ehkä hulluin lause jonka mä koskaan olin muodostanut...

"Ei mitään" sanoin välinpitämättömästi kättäni heilauttaen.

Se hymyili ja lähti suunnistamaan kohti ulko-ovia. Mä vilkaisin nopeasti ympärilleni enkä havainnut ketään missään. Nyt tai ei koskaan...

"Niko venaa!" huudahdin ja käännyin sen suuntaan.

Se ei ollut sentään ehtinyt vielä ulos. Tuo käännähti mua kohti ja jäi odottamaan. Nytkö mun olis pitänyt osata sanoa jotain? Ja vielä pahempaa... jotain järkevää! En mä ollut sellaisessa hyvä muutenkaan, saati sitten tällaisessa tilanteessa. Voi helvetti, miksi mä avasinkaan suuni...

"No? Mitä nyt?" se kysyi odottavasti.

Mä tuijotin sitä vain suoraan silmiin kun en muutakaan osannut. Puhu jo senkin typerys! Yritin hätistellä pääni sisällä kauhuskenaarioita huutelevaa peikkoa pois mutta jostain syystä se tarttui vain entistä tiukemmin kiinni.

"Tää kuulostaa tosi hullulta mutta..." aloitin.

Sen odottava katse ajoi mut lähes hulluuden partaalle. Kai se kuvitteli mun kysyvän jotain koulujutuista... vielä ehtisi vaihtaa aihetta. Musiikki, äidinkieli, uskonto... miksi mä en yhtäkkiä keksinyt mitään niihin liittyvää?!

"Olisit sä lähtenyt vaikka huomenna mun kanssa ulos?" jatkoin ääni väristen.

Se tuhahti huvittuneen kuuloisena ja hymyili. Olisiko mun pitänyt tajuta tuon perusteella mitä oli tulossa? Vastaa nyt vain... nopeasti ja kivuttomasti. Kuin laastarin repiminen konsanaan. Tuo oli kyllä maailmankaikkeuden paskin vertauskuva... laastarit oli historian pahimpia sadisteja.

"En" se sanoi hymyillen.

Kivuttomasti tosiaan. Sen sanat sai vatsassa pyörineet perhoset rauhoittumaan. Kuolemaan. Tuo yksi pieni sana sai niiden innokkuuden tukahtumaan. Ei siihen muuta vaadittu.

"Niko, tuu jo!" kuului kimeä ääni ovien suunnalta.

Tuo samainen jo aiemmin vitutusta aiheuttanut blondi ilmestyi ovilta ja repi Nikon käsivarresta mukaansa. Se vilkaisi mennessään muhun vain anteeksipyytävästi ja sai mut hetkeksi miltei haukkomaan henkeäni.

Katsoin sen perään kunnes se hävisi seuralaisineen horisonttiin... mitä mä oikein ajattelin.. huokaisin hiljaa päätäni pudistellen ja käännyin takaisin käytävän suuntaan. Yhtäkkiä mä kovasti toivoin ettei Joel olisi palannut vessareissultaan vielä...

Mä kohtasin kääntyessäni kuitenkin kovin empaattisen näköisen katseen ja ymmärtäväiseen hymyyn kaartuneet huulet. Se oli kai kuullut ihan tarpeeksi...

"Älä sano mitään" sanoin hiljaa.

Joel kallisti päätään kuin säälin merkiksi ja tuli mua vain lähemmäs. En mä sellaista kaivannut. Hyvä tämä oli tässä kohtaa selvittää kun tunteet ei olleet vielä lähteneet täysin käsistä. Eihän se mukavalta tuntunut mutta... ketä mä yritin kusettaa? Sattuihan se ihan helvetisti.

"En mä aio sanoa mitään.. tulehan tänne" se sanoi ja veti mut lempeään halaukseen.

Ehkä se oli nyt se mitä mä kaipasin. Vaikka Joel ei edes tiennyt missä mentiin, se varmasti kuuli ja näki kaiken tarvittavan. Ei tämä jättänyt enää selittelyille sijaa. Onneksi sä olit siinä. 

***

Sanoja 611

Ei liity aiheeseen mutta biisisuosituksena kaikille BMTH:n Empire :) Oon luukuttanu sitä aggressiopäissäni koko päivän :) Helpottaa kummasti :)