Once upon a time✅

Luukku20=Ihastunut

Mä olin tyytyväinen kun musiikin tunnit oli pidetty normaalisti ja me oltiin saatu viimeisteltyä tehtävämme siihen pisteeseen että se olisi seuraavalla tunnilla esityskelpoinen. Vaikka mä itse sanoinkin, siitä tuli todella hyvä.

Joelin lisäksi viime tunnilta pois ollut Joonas, oli joutunut myös vasta nyt aloittelemaan kyseistä työtä. Ne muodostivat yhdessä tiimin, jonka aihe saattoi uhkaavasti taittaa siihen Nikon pelkäämään kirkonpolttoheviin tai death metaliin...

Koulun jo päätyttyä mä olin jäänyt Nikon kanssa pyörimään ja ihmettelemään ulos kun kaikki muut oli jo menneet. Tommi ja Olli olivat menneet ensimmäistä kertaa tämän lukuvuoden puolella bussilla kotiin ja Joel puolestaan meni Aleksin kanssa yhtä matkaa.

Mä olin lisännyt Nikon meidän luokan yhteiseen whatsapp-ryhmään ja varoitellut kuinka levotonta juttua siellä välillä olikaan. Pääasiassa me puhuttiin kyllä ihan koulujutuista mutta joskus saattoi homma lähteä vähän laukalle... toisaalta kenelläpä nyt ei, aina silloin tällöin...

Mua harmitti kun mä olin mennyt hukkaamaan lapaseni jonnekin ja näin pitkään ulkona vietetyn ajan jälkeen mua alkoi jo paleltaa. Mä kun olin aina jäässä. Jo muutaman asteen pakkasillakin mulla oli jo pipo päässä, villahuivi kaulassa ja lapaset tiukasti käsissä.

"Pitäis varmaan alkaa mennä kotiin päin jo" sanoin johdattelevasti.

Nappasin repun maasta ja laitoin selkääni. Yritin vetää takin hihoja käsieni suojaksi ja tungin niitä taskuihin. Mun olisi löydettävä toiset yhtä lämpimät huomiseksi tai mä vilustuisin.

"Sähän oot ihan jäässä" Niko sanoi huolestuneen kuuloisena.

Se tarttui mua käsistä ja alkoi lämmittää niitä hieromalla omiaan niitä vasten. Mä en voinut tajuta kuinka sen iho saattoi tuntua noin lämpimältä. Vaikka sillä ei ollut itselläänkään hanskoja.

"Mennään mun luo hetkeksi. Etsitään sulle sitten tumput jostain" se sanoi päättäväisenä ja lähti kuljettamaan mua pitkin tietä. Eihän mulla nyt pitkä matka ollut itsellänikään. Kyllä mä siitä olisin selviytynyt oikein mainiosti.

Sitä paitsi mua ei erityisemmin olis napannut nähdä Nikon siskoa eilisen aamun jälkeen. Tyttöjen välinen ystävyys oli pelottavaa. Ne oli valmiita vaikka teurastamaan miehet saadakseen ystävilleen oikeutta. Ja mä olin niiden silmissä se joka oli tullut väliin...

"Onko Joel ja Aleksi ollut kauan yhdessä?" se kysyi yhtäkkiä.

Mistä sille moinen yhtäkkiä mieleen tuli? Mä en oikein olisi välittänyt juoruilla Joelin asioita eteenpäin. Varsinkaan Nikolle. Tuo kun ei erityisemmin siitä tuntunut välittävän. Aleksia asia tuskin olisi haitannut.

Joel oli se joka oli aluksi halunnut salata niiden suhteen jopa meiltä. Se homma kusi siinä kohtaa kun mä olin löytänyt Aleksilta jääneet hupparit Joelin huoneesta. Se oli väittänyt et ne vain jäi kun Aleksi oli ollut kylässä. Olivat kuulemma kastuneet ulkona yllättäneen sateen johdosta. Mua oli turha koittaa kusettaa... olinpa mä siitä seuraavana päivänä löytänyt myös Aleksin kaulasta fritsun ja lopulta niiden oli ollut pakko myöntää mistä oli kyse. Vaikka mä tiesin sen jo paljon ennen tuota. Ne oli ollut jo pitkään niin toistensa lumoissa. Tuskin edes huomasivat mitään muuta.

"Reilun vuoden verran" vastasin hartioitani kohauttaen.

Lisäsin tarkoituksella vauhtia ja toivoin että tuo ymmärtäisi olla kyselemättä enempää. Ei muuten väliä mutta mä en halunnut saada mitään Joelin viharyöppyä niskaani. Kaikesta huolimatta mä pidin siitä jätkästä ja halusin vaalia meidän ystävyyttä. Sen mä olin kuitenkin tuntenut lähes koko ikäni... Nikon taas hädin tuskin viikon verran.

"Ne vaikuttaa tosi rakastuneilta edelleen" Niko tokaisi.

Niinhän ne olikin. Musta oli hienoa huomata että vielä tuon niin kutsutun alkuhuumankin jälkeen ne jaksoi olla niin tiukasti kiinni toisissaan. Juuri niin rakastuneita.

"Niinhän ne on" totesin.

Niko varmaan huomasi mun tyylistä vastata että en erityisemmin halunnut aiheesta puhua ja näki parhaakseen vaieta. Jokainen huolehtikoot omasta rakkauselämästään itse. Eihän se muille kuulunutkaan.

"Käännytään tosta" se ohjasi.

Me käännyttiin risteävältä tieltä vasemmalle ja suunnattiin kohti punatiilistä rivitaloa. Kaikesta päätellen tuossa Niko asusti perheineen. Ja mä kuvittelin niiden asuvan jossakin kartanon tyylisessä omakotitalossa. Älkää kysykö mistä mä sellaista olin päähäni saanut...

"Me asutaan tuossa oikeanpuoleisessa reunimmaisessa kämpässä" se totesi.

Reuna-asunnot oli varmasti parhaita mahdollisia kun rivareista puhuttiin. Mulla kun ei ollut moisista kokemusta. Mä olin asunut koko lapsuuteni samassa talossa. Sitä varmasti tulisi ikävä sitten kun joskus tulisi aika muuttaa pois kotoa.

Me pysähdyttiin niiden ovelle kun Niko alkoi kaivaa avainta esiin. Sen sisko oli kuulemma mennyt suoraan koulusta kaverilleen jonka kanssa ne taas menisivät illalla yhdessä tallille. Ilmankos se vaikuttikin vähän hullulta... sellaisia heppatytöt kuulemma oli. Joel oli joskus kertonut niin...

Nikon äiti puolestaan pääsisi töistä vasta neljältä. Kello tulisi seuraavaksi puoli joten meillä oli hyvää aikaa olla hetki kahdestaan.

Tuo räpelsi ulko-oven auki ja ohjasi mut peremmälle. Mä ihastuin jo heti eteisessä niiden taloon. Se oli jo ulkoapäin todella kaunis. Mutta niin näytti olevan myös sisältä.

Riisuin ulkovaatteeni ja suin hiuksia järjestykseen peilin huomatessani.

"Sä voit jättää repun siihen eteiseen" Niko ohjeisti.

Omansa se nappasi mukaan ja ulkovaatteet riisuttuaan suuntasi pois eteisestä. Mä seurasin perässä kun se katosi kulman taakse, suuntana käytävän päässä oleva ovi. Se oli kaiketi Nikon huone.

"Mulla on vähän sotkusta täällä.. siivoominen ei oikein nappaa" se sanoi hiuksiaan haroen ja laski reppunsa punaisen työtuolin jalkoihin.

Seinällä oli suuri tutun näköinen juliste. Linkin Park... mulla oli itselläni samanlainen. Ja huone vielä puolet pahemmassa kunnossa. Tämä oli oikein siisti. Sänky pedattu ja koulupöytäkin melko siistissä järjestyksessä.

Se kurottautui mun ohi vetääkseen oven kiinni. Se jäi hetkeksi seisomaan ovelle ja katsoi muhun tutkiva ilme kasvoillaan. Sen katse siirtyi mun silmiin ja sitten se avasi suunsa.

"Mä en oo eilisen jälkeen muuta miettinytkään kuin sua" se sanoi hiljaa.

Mun sydän alkoi oitis tykyttää kuin sekopäinen. Mä tiesin varsin hyvin mistä se puhui. Enkä totta puhuen ollut minäkään.

"Samat sanat" vastasin nyökkäillen.

Laskin katseeni lattiaan, sillä mä en kestänyt sen intensiivistä tuijotusta enää hetkeäkään. Se oli liikaa mulle. Viimeistään nyt mä uskalsin sen myöntää. Tommi oli oikeassa. Mä olin ihastunut Nikoon. 

***

Sanoja 889

Nyt on aika uulalaa :)