Once upon a time✅

Luukku21=Kolmas kerta toden sanoo

Mä olin viettänyt huomaamattani Nikon luona koko iltapäivän vaikka mun piti tulla vain hetkeksi lämmittelemään. Me oltiin juteltu niitä näitä, lähinnä musiikkiin liittyen. Myös meidän kummankin joulusuunnitelmia sivuten. Se oli näyttänyt mulle arkistojen kätköistä itse kirjoittamiaan lyriikoita ja vähätellyt niitä mun kehuessa se maasta taivaaseen. Se oli todellinen monilahjakkuus... ehkä se ei tajunnut sitä vielä itse mutta kyllä sen ulkopuolinen huomasi.

Mä olin kysynyt mikä niiden perheen oli saanut muuttamaan juuri tänne. Se oli sentään Helsingistä kotoisin. Mikä maailman mahti sai stadilaisen muuttamaan Ouluun? Kaikkea sitä...

Se oli kertonut äitinsä saaneen puolen vuoden määräaikaisen siirron töidensä puolesta tänne ja siksi Nikokin oli joutunut aloittamaan kesken lukuvuotta opinnot. Nyt mä ymmärsin hieman paremmin. Sitä myös stressasi ajatus siitä että jos tuon puolen vuoden määräaikaisuuden jälkeen sen äiti saisikin uuden kohteen ja niiden pitäisi taas muuttaa. Kuulosti aika ikävältä vai mitä?

Mä en osannut edes kuvitella kuinka pahalta tuntui vain muuttaa kaiken aikaa. Missään ei kokenut olevansa kotona eikä minnekään osannut juurtua. Paikkakunta vain vaihtui toisensa perään ja ihmiset sen mukana. Se olisi ollut mulle totaalinen painajainen.

"Mun pitäis varmaan alkaa lähteä kotiin pikkuhiljaa" huomautin.

Kello oli jo lähemmäs seitsemää ja mulla oli vielä kaikki huomisen läksyt tekemättä. Mulla olisi pitkä ilta tiedossa... toisaalta taas tämä Nikon kanssa vietetty aika varmasti antoi voimaa ja jaksamista myös koulujuttujen kanssa. Kaikki kiva toi aina extra-buustia arjen keskellä jaksamiseen...

"Siel on jo pimeetä. Voisithan sä yöksikin jäädä" se sanoi johdattelevasti.

Kieltämättä tuo tarjous olis houkutellut mua hieman. Mutta ei mulla ollut mukana mitään mitä mä huomenna olisin koulussa tarvinnut. Ei kirjoja, ei vaihtovaatteita... puhumattakaan puhelimen laturista sun muista. En mä yksinkertaisesti voinut. En vaikka kovasti olisin halunnutkin.

"En mä voi. Kaikki tavarat on kotona" huokaisin hiljaa ja nousin seisomaan.

Me nähtäis kuitenkin jo taas huomenna koulussa. Ei tässä niin pitkää väliä tulisi etteikö me siitä selvittäis. Ja olihan jo kohta taas viikonloppu. Ehkä me voitais sitten keksiä jotain kivaa. Ja joululomakin alkoi olla jo kohta ovella!

Niko ilmestyi mun luo ja nyökkäsi harmistuneena. Se tarttui mua varovasti kädestä ja katsoi lattiaan kuin vastauksia etsien. Tuo oli uutta siihen nähden millaisena sen aina oli tottunut näkemään. Niin kovin itsevarmana ja päättäväisenä. Musta tuo oli vain puolet suloisempaa...

Se nosti katseensa muhun ja sai tuolla jonkun innostuneen positiivarin mun vatsassa heittelemään kolmoisvoltteja. Mä katsoin Nikoa hymyillen ja kumarruin varovasti sitä kohti. Juuri kun mä olin uskaltautumassa suutelemaan sitä, mun puhelimeni alkoi soida. Klassikko...

Käänsin katseeni lattiaan ja huokaisin pettyneenä. Menin hieman kauemmas Nikosta ja kaivoin puhelimen ulos taskustani. Kappas.. äidillä oli ikävä...

Mä vastasin sille ja sanoin olevani juuri lähdössä kotiin. Mä olin tainnut muistaa vain laittaa sille viestiä että menisin koulusta suoraan kaverille. Kai se oletti mun menneen Joelin luo. Perinteisesti...

Kerrottuani lyhykäisyydessään asiani äidille, mä laitoin puhelimen takaisin taskuuni ja keskityin uudelleen Nikoon.

"Mun tarvii mennä nyt" sanoin sille harmistuneena.

Se nyökkäili ymmärtävästi ja veti mua lähemmäs itseään. Sen sormet alkoi leikitellä mun hupparini naruilla ja katse vältteli mun omaa. Se vaikutti hieman hermostuneelta. Miten tämä nyt yhtäkkiä tuntuikin niin haastavalta... vaikka meistä kumpikin tiesi mitä olis pitänyt tehdä. Ja kumpikin halusi sitä ihan yhtä paljon. Ei sitä!

"Mentäiskö huomenna yhtä matkaa kouluun? Vai oot sä sopinu jo Joelin kanssa jotakin?" se kysyi nostamatta katsettaan mun hupparin peittämästä rinnasta. Mua alkoi väkisinkin hymyilyttää sen käytös. Se oli hiton suloista.

"En oo sopinut. Mennään vaan" vastasin hymyillen.

Vaikka mä tiesin että tulisin varmasti tuon johdosta kuolemaan. Joel varmasti tappaisi mut omakätisesti ja nauttisi joka sekunnista, jos mä nyt feidaisin sen. Olihan sillä Aleksi mutta se oli vähän eri juttu. Tuo kun asui muutenkin eri suunnalla niin yhtä matkaa ne eivät kulkeneet kuin silloin kun ne menivät jomman kumman luo tai sitten parin sadan metrin päässä koulusta olevalle kaupalle.

"Ehkä mä sitten voin päästää sut kotiin" se sanoi ja nosti varovasti katseensa mun silmiin. Kolmas kerta minuutin sisällä kun perhoset ryntäili vatsassa päin toisiaan. Mä en jaksanut nyt välittää niistä. Ainut mistä mä halusin välittää nyt, oli Niko.

"Mä laitan viestiä kun pääsen perille" vastasin jo puoliksi ovelle päin kääntyneenä.

Niko tarttui mua uudelleen kädestä ja katsoi odottavasti suoraan silmiin. Mun sydän alkoi tykyttää taas rytmistään poiketen ja poskia alkoi kuumottaa. Mä laskin mielessäni viiteen ja yritin rauhoittua.

Tunsin kädet vyötärölläni jotka työnsi mut hellästi vasten ovea. Se oli niin lähellä että mä pystyin miltei tuntemaan sen tihenevän hengityksen huulillani. Se painoi otsansa mun omaa vasten ja nielaisi kuuluvasti. Kiva huomata etten mä ollut tässä ainoa jota hermostutti hieman...

"Mä tykkään susta" se kuiskasi varovasti.

Suljin silmäni ja annoin kylmien väreiden juosta koko kehoni läpi. Ja vain muutaman sanan takia. Vaikka tuo olikin tässä kohtaa jo aika ilmeistä, sen kuuleminen tuntui ihan tajuttoman hyvältä.

"Niin mäkin susta" vastasin hiljaa.

Hetkeen meistä kumpikaan ei osannut sanoa tai tehdä yhtään mitään. Jokin osa musta halusi pitää vielä hetken kiinni tästä seesteisestä mutta samaan aikaan todella jännittyneestä hetkestä. Tuntuiko se aina tältä?

"Niko, syömään!" keittiöstä kuulunut huudahdus sai meidät molemmat säpsähtämään. 

Nyt tämä alkoi olla jo naurettavaa... Niko naurahti huvittuneena ja pudisteli päätään.

"Mä tuun saattaa sut ulos" se sanoi hymyillen ja avasi huoneensa oven.

Lievä pettymys valtasi mun kehoni kun se ei tehnytkään mitään enempää. Olisinhan mä itsekin voinut tehdä aloitteen mutta.. Niko taisi olla meistä se jolla oli itsevarmuutta enemmän. Ei musta ollut tuollaista aloittamaan vaikka mieli olisi tehnytkin.

Me lähdettiin suuntaamaan kohti eteistä jossa mun reppuni odotteli jo. Kiskoin ulkovaatteet päälleni ja repun selkään Nikon seuratessa vieressä.

"Ainiin ne lapaset!" se sanoi ja alkoi kaivaa eteisen laatikoita.

Mä olin ehtinyt unohtaa jo koko asian. Ilman niitä mä varmaan jäätyisin tuonne. Ilma kun yleensä viileni aina iltaa kohden. Ja siellä oli jo päivällä ollut todella kylmä.

"Tossa" Niko sanoi ojentaen mulle tummanharmaat villalapaset.

Ne oli söpöt. Yhtä söpöt kuin käyttäjänsäkin. Hymyilin ja laitoin ne käsiini. Hieman isot mutta ainakaan ei kiristänyt mistään. Mulla oli melko pieni käsi... tiedä häntä mistä johtui.

"Kiitos" vastasin ja tartuin ovenkahvaan.

Niko seurasi mua kynnykselle ja nappasi kenkätelineessä olevat crocsit jalkaansa. Se tuli ulos mun perässä ja painoi oven kiinni. Täällä oli ihan helvetin kylmä... onneksi mulla ei ollut tästä pitkä matka kotiin. Se menisi vaikka juosten.

"Nähdään sit huomenna" brune sanoi hymyillen.

Mä nyökkäilin ja käännyin jo lähteäkseni. Tuo kuitenkin tarttui mua käsivarresta ja astui lähemmäs. Mä katsoin sitä silmät jännityksestä kiiluen. Joko nyt...?

"Jos kolmas kerta jo toden sanoo" tuo sanoi hiljaa ja kurottautui painamaan huulensa mun omille. Mä tartuin sitä varovasti vyötäröltä ja vastasin epäröiden tuon hellään suudelmaan. Se hetki tuntui siltä kuin koko maailma olis seisahtunut. Ja ainut millä oli merkitystä oli vain me kaksi. 

***

Sanoja 1066

Katotaa tuleeks tää yhtää paremmi ko edelline :) Also sori myöhänen ajankohta.. on vaa ollu pakko graindaa koko päivä