Once upon a time✅

Luukku22=Mitä me ollaan?

Hyppelehdin lämpimikseni Nikon pihalla ja vilkuilin hermostuneena kelloa. Se oli laittanut mulle kymmenen minuuttia sitten viestiä jossa se ilmoitti nukkuneensa pommiin. Se oli sanonut että mä voisin kyllä halutessani mennä kouluun jo edeltä mutta mä olin sanonut tulevani odottelemaan sitä. Juuri kuten me oltiin eilen sovittu.

Mulla oli koko eilinen ilta mennyt vain typerällä kestohymyllä jota mä en edes yrittänyt hallita. Onneksi äiti oli mennyt yövuoroon. Eipähän tarvinnut selitellä ainakaan miksi niin hymyilytti. Kuitenkin se olis piinannut mua loppuillan kaiken maailman kysymyksillään joihin mulla ei ollut antaa edes vastauksia.

Läksyjen kanssa mulla oli mennyt liki puoliyöhön mutta ei silläkään tuntunut olevan väliä. Siitä huolimatta mua hymyilytti. Niin paljon että se alkoi melkein ärsyttää jo itseäkin. Myönnetään... olin mä siinä sivussa vähän viestitellyt Nikonkin kanssa.

Mutta se mikä mulle oli aiheuttanut lievän pelkotilan, oli Joelille kertominen. Mä olin kysynyt oliko sille ok jos mä menisin Nikon kanssa ja se oli vastannut myöntävästi. Mitään se ei kysellyt enkä mä kertonut sen enempää. Eiköhän se sille jossain kohtaa selviäisi.

"Sori että jouduit venaamaan!" kuului ääni oven suunnalta.

Mä katsahdin sen suuntaan ja näin pipopäisen brunen miltei juoksevan mun luo. Parempi olikin pistää jalkaa toisen eteen mikäli me haluttiin ehtiä ruotsin tunnille ajoissa. Ei mua sinänsä olisi haitannut yhtään jos sieltä olis ollut vähän myöhässä mutta meidän opettajamme kun jaksoi aina aukoa päätään aiheesta.. en mä olis jaksanut kuunnella sellaista nyt. Mulla oli aivan liian hyvä fiilis sellaiseen.

"Ei mitään. Onhan meillä tässä vielä 7 minuuttia tunnin alkuun" tokaisin virnistäen.

Niko naurahti ja lähti ripeällä tahdilla suuntaamaan kohti pyörätietä. Kaiken järjen mukaan meidän olisi pitänyt ehtiä ihan hyvin vielä. Ei kukaan sanonut että koulussa piti olla joka aamu vartti ennen tunnin alkua. Pääasia ettei myöhästynyt. Tuliko nuo ajatukset ihan totta minun päästäni...?!

"Kyselikö sun porukat mitään?" kysyin Nikolta.

En mä edes tiennyt oliko Niko tullut niille vielä kaapista. Tuskin ne olisivat osanneet yhdistellä asioita tietämättä siitä. Mulla kun ei ollut tuota ongelmaa. Ei mun ollut tarvinnut sanoa koskaan äidille yhtään mitään. Mä vain tiesin että se tiesi.

"Kysyivät vaan että kuka sä oot ja äiti totes että viihdyit hyvin" tuo kertoi.

Niin mä tosiaan olin viihtynyt. Yleensä tuo oli Joelin kanssa täysin normaalia. Me kun ei välttämättä edes tehty yhtään mitään. Me vain oltiin. Se oli kai jotenkin jäänyt ajatuksiin ettei siinä ollut mitään erikoista.

"Sori.. oon tottunut Joelin kanssa siihen et me saatetaan vaan olla tuntitolkulla tekemättä mitään erikoista" huomautin. En mä tiedä oliko se sitten muka paha asia. Musta oli vain mukavaa että oli löytänyt elämäänsä ihmisiä joiden seurassa oikeasti viihtyi. Eikä tarvinnut väkisin koittaa keksiä mitään tekemistä tai puheenaiheita.

"Ei se sitä! Oli vain tyytyväinen että oon saanut jo kavereita" Niko tokaisi kietoen kätensä mun olkapäille. Kavereita... voihan asian toki niinkin ilmaista. Eihän me oltu sovittu yhtään mitään. Molemmat sen tiesi että kyseessä oli enemmän kuin kaverilliset tunteet mutta eipä me muustakaan oltu sovittu.

"Ne ei tiedä että mä tykkään pojista" tuo jatkoi.

Eikö se olisi ollut helpompaa niin. Tai eihän vanhemmillekaan nyt kaikkea kuulunut kertoa. Mutta Nikon tapauksessa olis varmaan ollut fiksua kertoa itse ennen kuin sen sisko ehti sen puolesta. Ei kuitenkaan sopinut unohtaa sitä että tuo oli nähnyt meidän suutelevan keskellä koulun käytävää.

"Mitäs sun sisko?" kysyin varovasti.

Toivottavasti se ymmärsi olla puuttumatta tämän enempää meidän kahden väliseen asiaan. Ja ennen kaikkea lakkaisi parittamasta veljeään jollekin bimbolle feikkiblondi ystävälleen. En mä ollut edes pahoillani.

"Mä juttelin sen kanssa maanantaina tästä ja käskin lopettaa antamasta vääriä signaaleja Erikalle" Niko kertoi. Ja hyvä niin. Olihan se ymmärrettävästi vaikeaa päästää ihastuksesta irti, miettimättä mikä itsessä oli vikana. Kyllä mulla siitäkin oli kokemusta. Toivottavasti tuo auttoi sitä ymmärtämään ettei kyse ollut siitä että jossakin olisi ollut jokin vika. Päinvastoin.

"Miten se asian otti?" jatkoin kyselemistä.

Mä halusin vain ettei kenellekään olisi tullut paha mieli. Kuitenkin me varmasti Nikon kanssa käytäis toistemme luona puolin ja toisin.. en mä halunnut olla sen siskon silmissä mikään hirviö kuitenkaan. En mä halunnut sen vihaavan mua.

"Yllättävän hyvin. Entäs Joel?" se vaihtoi aihetta.

Joel nyt oli aina mysteeri. Kai se olis asian ihan hyvin ottanut jos mä olisin kertonut että me seurustellaan. Mutta kuinka mä olisin voinut kun en tiennyt totuutta itsekään. En mä halunnut sanoa mitään mistä olis voinut vetää väärät johtopäätökset.

"Mä en kertonut sille vielä kun en oikein tiedä itsekään" sanoin hiljaa.

Yhtäkkiä Niko pysähtyi ja katsoi mua hetken verran silmiin. Mä en tiennyt yhtään mitä siltä odottaa. Ehkä se päästäis mut kohta jännityksestä. Toivotaan niin...

"Et tiedä mitä?" se kysyi.

Yhtään mitään. Se olisi ollut kaikista helpoin vastaus. Mutta kai se oli sallittua vielä tässä vaiheessa. Ainakin mä halusin usko niin.

"Että mitä me ollaan" sanoin hiljaa.

Niko tarttui mua kädestä ja hymyili päätään pudistaen. Oliko tämä sille niin selvää? Ehkä mä olin sitten vain kokematon kaikessa tällaisessa. Tottahan se olikin mutta...

"Kyllä mä ainakin haluaisin olla sun" se sanoi hennosti hymyillen.

Sen sanat sai taas eilen jo niin tutuksi tulleen perhosparven lentelemään omia aikojaan minne sattuu. Se ei tuntunut enää niin oudolta. Mutta ihan mukavaa se oli. Myönnetään.

"Haluisitko sä olla mun?" se kysyi varovasti.

Ei mulla ollut minkään näköistä vastalausetta tuohon. Totta kai mä halusin. Se tuntui ajatuksena todella jännittävältä mutta kai se oli hyväkin juttu. Ehkä sen kuului tuntua juuri siltä. Mulla kun oli aiempaa kokemusta vain yksipuolisista rakkaudentunnustuksista.

"Todellakin" vastasin virnistäen ja sen enempää miettimättä halasin Nikoa.

Välittämättä siitä et me todennäköisesti tultais myöhästymään. Ihan kun sillä olisi väliä nyt. Ainut millä oli väliä oli Niko ja minä. Me. 

***

Sanoja 895

Loppu lähenee tämänkin kanssa :)