Once upon a time✅

Luukku15=Perjantai

Kuten tavallista, perjantaisin meillä alkoi koulu vasta kymmeneltä. Se oli ihan mukavaa tasapainoa sille että me jouduttiin kuitenkin iltapäivällä homehtumaan tuossa rakkaassa opinahjossamme kolmeen asti. Vaikka mieluummin mä olisin mennyt yhdeksäksi ja päässyt jo yhden jäljestä. Harmi ettei tuo ollut minun päätettävissäni.

Eilisilta oli mennyt miettiessä Joelin katkeransuloista heittoa mun ja Nikon yhteisestä joulujuhlaesityksestä. Kieltämättä se olisi voinut olla ihan hauskaakin. Mutta koko ajatus vain ahdisti. Tiedättehän? Kun jokin asia tuntui niin ylitsepääsemättömältä, ei siihen oikein mikään auttanut.

Mä olin jutellut asiasta Ollin kanssa ja sen mielestä idea oli vähintäänkin kokeilemisen arvoinen. Eihän siinä mitään hävittävää ollut. Ja musiikin tunnit me oltais varmasti saatu kuluttaa siihen. Ehkä Joelkin oppisi sitten pitämään suuren suunsa joskus kiinni...

Mä olin ajoittanut kouluun lähtöni turhan aikaisin ja olin jo 20 vaille kymmenen istumassa yläkerran nurkkauksessa sijaitsevalla nojatuolilla. Ja meidän tunti alkaisi vasta 10:05... yksi tunti kun kesti aina sen 75 minuuttia. Joskus se tuntui puolelta päivältä...

Ainakin mulla oli nyt aikaa viimeistellä hieman hätäisesti tehdyt uskonnon läksyt. Kai mä saisin taas kuulla kunniani siitä miten en tällä opiskelumenestyksellä tulisi pääsemään koskaan taivaaseen. Eipä se mua suuremmin houkutellutkaan...

"Moi" kuului tervehdys jostain portaikon puolivälistä.

Katsoin äänen suuntaan ja kohtasin tipun keltaisella pipolla päätään suojaavan Nikon. Tuo oli ehkä maailmankaikkeuden rumin pipo. Enkä mä sanonut tuota edes vittuilun ilosta vaan ihan tosissani. Tällä kertaa sillä oli myös villalapaset käsissä. Mihin se kuumaverisyys oli yhdessä hetkessä haihtunut?

"Heei! Sulla on lapaset" hihkaisin virnistäen.

Se nyökkäili hymyillen ja tuli seisoskelemaan mun luo. Se laski reppunsa lattialle ja alkoi vetää lapasia pois käsistään. Seuraavaksi lähti pipo ja sitten aukesi takin vetoketju.

"Piti kai mun laittaa kun sä olit niin huolissas" se sanoi hymyillen.

Sellainen mä olin. Aina huolehtimassa kaikista. Minkä mä sille mahdoin. Muita se varmaan ärsytti mutta sittenpä ärsytti vain. Hyvää mä kuitenkin vain tarkoitin.

"Oot sä muuten miettiny sitä esitystä?" se kysyi asetellen ulkovaatteitaan naulakkoon.

Ai että olinko mä miettinyt? En mä juuri muuta ollut tehnytkään. Mä en vain tiennyt siitä lopputuloksesta vielä...

"Joo... en vaan oikein tiiä" sanoin hiljaa.

Tuon pistävän vihreät silmät vaati multa parempaa vastausta. Toista vastausta. Mutta sitä mulla ei ollut antaa. Ei ainakaan vielä.

"Mikä sua siinä epäilyttää?" se kysyi.

Kysymys olisi ollut parempi asetella toisinpäin. Mikä siinä ei olisi epäilyttänyt? Hyvähän sen oli sanoa kun vaikutti niin kovin itsevarmalta. Eikä tuolla laulutaidolla jätetty ketään kylmäksi. Soittimen kanssa oli puolet helpompi mokata...

"Kaikki. Oon tosi noviisi vielä ja... se nyt oli vain Joelin typerä heitto" vastasin päätäni pudistellen. Tuo oli valhe. Mä olin oikeasti soittanut jo monta vuotta. En mä koskaan tunneilla ollut käynyt vaan ihan himassa itsekseni harjoitellut. Ei äidillä ollut varaa kustantaa niin kallista harrastusta. Ja mun kesätöistä tienaamani rahat oli kaikki menneet juuri siihen kitaraan...

Niko vilkaisi kelloaan ja virnisti sitten tyytyväisen näköisenä. Tuo ei voinut tietää mitään hyvää, eihän?

"Tässä on reilu vartti aikaa. Jos musiikin luokassa ei oo tuntia, päästäisköhän joku meidät sinne?" se kysyi. Mä en ollut järin vakuuttunut sen ideasta. Koulun kitarat oli mitä oli enkä mä sitä paitsi osannut edes soittaa sähkökitaraa. Akustiseen mä olin tottunut.

"En mä usko. Sitä paitsi mulla on himassa vaan akkari ja täällä pelkästään sähkökitarat" yritin puhua itseäni pois kyseisestä tilanteesta. Nikon ilmeestä päätellen mun yritykseni epäonnistui pahan päiväisesti. Se näytti vielä entistäkin innostuneemmalta.

"Akkari on vielä parempi!" se hihkaisi.

Niinhän se oli. Mulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan ruveta vetämään tässä mitään talent-showta. Siinä olis muuten ideaa joulujuhlaan... halukkaat saisi tehdä mieleisiään esityksiä ja tuomareiksi valittais vain jotkut täysin mielivaltaisesti. Meillä oli siihen oikeus, sillä meidäthän tähän hommaan oli käytännössä pakotettu.

"Hei, miten ois joulujuhlaan leikkimielinen Talent-kisa?" kysyin innostuneena äsköisestä ideastani. Nikon ajatuksen lisäksi ilmeisesti oli muitakin jotka suunnitteli lauluesitystä. Meidän luokalla oli tanssitaustan omaavia tyttöjä joilta voisi kysyä myös halusiko ne tehdä oman ohjelmanumeron. Saatais ainakin vähän monipuolisuutta.

"Sounds good! Hyvä Joonas" se vastasi nyökkäillen.

Mä ottaisin asian puheeksi heti ruokailun jälkeisen tunnin alusta. Me kuitenkin saatiin jo viime tunnilla määräys jatkaa tätä suunnittelua myös seuraavat tunnit.

"Yläaste vetää kuulemma vain niiden bändin esityksillä" se kertoi.

Miksi mä en edes tiennyt että yläasteen tyypeillä oli bändi? Ja mistä helvetistä Niko sen tiesi? Vastahan tuo oli tällä viikolla aloittanut täällä. Miten se yhtäkkiä tiesi kaikesta kaiken ja tunsi ihmiset niin hyvin et halaili jo kaikkien kanssa?

"Mistä sä sen tiedät?" kysyin hämilläni.

Se mua todella kiinnosti tietää. Ollilla ja Aleksilla oli sisaruksia yläasteen puolella eikä nekään olleet tietoisia moisesta. Hämmentävä kaveri...

"Pikkusisko on ysillä ja juttelin tuossa eilen ruokavälkällä sen vanhan frendin kanssa. Se kertoi" Niko totesi hartioitaan kohauttaen. Sekö se eilinen blondi olikin ollut? Joku sen siskon ystävä... enhän mä edes tiennyt sillä olevan siskoa.

"Mutta älä vaihda puheenaihetta. Me ei olla tasoissa vielä" se jatkoi.

Tasoissa? Mitä se tuolla tarkoitti? Ja itsepä oli alkanut puhua yläasteen esityksistä. Turha syyttää minua aiheen vaihdosta!

"Mitä sä tarkotat?" kysyin epäilevänä.

Se virnisti ja laittoi kädet puuskaan. Tuossa näkyi vivahde siitä kusipää-vibasta, jonka se oli ensitapaamisella itsestään antanut. Nyt se vaikutti vain kiinnostavalta. Jotenkin jännittävältä...

"Sä oot jo kuullut mun laulavan mutta mä en oo saanut vielä kuulla sun tyylinäytettä kitarariffeistä" se sanoi tyytyväisenä. Etkä tätä menoa saisikaan kuulla... ne mä halusin pitää ihan omana tietonani. 

***

Sanoja 843

Sain tänään vihdoin kirjotettuu tän stoorin loppuun :) En voi sanoa olevani ylpeä mutta oon tyytyväinen ja se saa luvan riittää :)