Once upon a time✅

Luukku11=Yhtä matkaa

Tallustelin ylhäisessä yksinäisyydessäni pikkuhiljaa kohti kotia. Koulu oli päättynyt hetki sitten ja mun aivot teki tällä hetkellä itsemurhaa. Meillä oli viimeisellä tunnilla ollut uskontoa eikä vielä vajaassa viidessäkään vuodessa mun mielipiteeni tuosta opettajasta ollut muuttunut.

Se oli siis ollut meillä jo yläasteelta asti. Mä en voinut tajuta mikä siinä olikin että aina juuri uskonnon opettajien oli oltava niitä kaikista kiihkomielisempiä. Tunnit muistutti enemmän saarnaa kuin oppituntia. Sai sitä sitten ihmetellä miksei porukkaa oikein napannut...

Tämäkin kun kuvitteli olevansa jokin pyhimys. Se ei tainnut muistaakaan että oli aikoinaan kertonut meille olleensa naimisissa jo 15 vuotta. Ei siinä muuten mitään mutta me satuttiin kyllä tietämään että sen lapsista vanhin oli silloin jo lähempänä 20 ikävuotta.

Muistaakseni isossa kirjassa ei hyvällä katsottu esiaviollista seksiä. Muistuttelisi ensin tosiasioita itselleen ennen kun alkoi pitää meille uskonnon tunnilla jotain seksivalistusta. Ei mua oikeasti kiinnostanut vähääkään tuollaiset asiat mutta ärsytti vain kun tarvitsi viedä koko oppiaineesta se loppukin into tuollaisella opetustavalla.

En mäkään sentään ihan ateisti ollut. Rippikoulu käytynä ja risti kaulassa. Ainakin välillä... ja uskokaa tai epäilkää mutta mä en ollut päätynyt vielä kenenkään sänkyyn. Enkä myöskään harrastanut omassani nukkumista kummempaa.

Taskusta kuuluva ärhäkkä piipitys sai mut repimään hanskat pois käsistä ja kaivamaan metelin aiheuttajan esiin. 10 ääniviestiä Joelilta... ei enempää eikä vähempää.

Mä olin kertonut sille koulusta lähtiessäni meidän musiikin tunnista ja siitä ettei mun aiemmin alimpaan helvettiin haukkumani Niko sitten ollutkaan ihan niin kauhea.

Avasin sen äänitteet ja sain jo heti ensimmäisessä viestissä kuulla kunniani.

Mitä helvettiä?! Eilen sä haukuit sen ihan paskaksi ja nyt se on joku jumalasta seuraava vain sillä perusteella että osaa muka laulaa. Teit sen kanssa esitelmän ilman mua ja vielä Linkin Parkista! Saatanan selkärangaton! Jos niissä omavalintaisissa biiseissä on Numb, niin mä tapan sut omakätisesti!

Mua vain hymyilytti Joelin uhkaukset. Se oli aina tuollainen. Ylireagoi joka asiaan. Toisaalta mä osasin kyllä odottaa siltä juuri tällaista reaktiota. Linkin Park oli riski. Sen mä tiedostin sanomattakin. Se bändi oli Joelille kaikki kaikessa. Tämähän oli samaan verrattavissa kun olis mennyt pettämään! No, Joelillahan siitä kokemusta oli... ei se siis Aleksia, jos joku nyt sellaista kuvitteli. Joskus seiskaluokalla sen silloista tyttöystävää.. kaikki varmaan tajusivat millaisesta suhteesta oli kyse kun puhuttiin 13-vuotiaista lähes lapsista.

Samaa tasoa oli ollut sen loput yhdeksän ääniviestiä jotka mä kuuntelin vain ihan hyvää hyvyyttäni. Ei sillä että niistä mieleen mitään olisi jäänyt. Se näytti olevan itsekin parhaillaan whatsappissa paikalla ja kaikesta päätellen kirjoitti mulle jo varmaan jotain muistokirjoitusta.

"Hei!" kuului huudahdus takaapäin.

Käännyin katsomaan ja näin jonkun taapertavan mustassa toppatakissa mua kohti. Sillä oli päässään keltainen virkattu pipo. Tuon kanssa ei totisesti tarvittu heijastimia...

Ehdin juuri katsoa Joelin kirjoittaman viestin ennen kuin pipopäinen kaveri saavutti mut. Sori Joel... sä jäit nyt luetulle...

Vasta mun perään huudelleen tyypin päästyä tarpeeksi lähelle mä tajusin sen olevan Niko. Siinä kohtaa mä olin tarkoituksella alkanut hidastaa kävelytahtia. En kai mä nyt ketään tuntematonta olisi jäänyt venaamaan. Okei myönnetään.. en mä tuntenut Nikoakaan mutta ei se nyt sentään ihan random mulle ollut.

"Hei" se sanoi hieman hengästyneenä ja hymyili.

Sillä oli kieltämättä aika söpö hymy. Ja se oli ihan todella puhelias sitten kun sai vaan suunsa auki. Selvästi musiikki kiinnosti sitäkin. Ehkä ihan hyvä niin. Ilman sitä mä pitäisin tuota täysin mulkkuna edelleen. Joel kai olisi siitä pelkästään iloinen...

"Hei vaan" vastasin hymyillen.

Kaikki muut oli ehtineet lähistöltä jo paeta sillä vain meidän ihana uskonnon opettajamme kidutti meitä viimeiseen minuuttiin asti näin kolmen päivänä muutenkin. Sehän olisi ollut täysin yliarvostettua päästää vaikkapa muutamaa minuuttia vaille. Mutta ei. Kiusa se oli pienikin kiusa.

"Aattelin vaan että voidaanko mennä yhtä matkaa?" se kysyi.

Mikäpä siinä. Eiköhän me juuri ja juuri mahduttu kulkemaan samalla puolella tietä. Kun oikein kovasti yritti.

"Toki. Onks sulla pitkä matka kotiin?" kysyin siltä.

Mulla itselläni oli vain muutama kilometri. Suoraa lähes koko matka. Onneksi ei sen pidempää. Mä kun kuljin aina koulumatkat kävellen. Joskus harvoin pääsin äidin kyydillä jos aikataulut meni yksyhteen.

"Kilsan verran" tuo vastasi.

Ei sekään koulumatkoissa paljoa rasittunut. Jostain syystä mä en osannut ajatella sen asuvan niinkin lähellä. Tuskin siitä mitään haittaa oli. Jos me osattiin tulla toistemme kanssa toimeen, voitais kai joskus vastaisuudessakin kulkea samaa matkaa.

"Eikö sulla oo kylmä kun ei oo hanskoja lainkaan?" kysyin hämilläni.

Sillä tosiaan oli vain tuo pääsiäistipun värinen pipo päässään ja takin vetoketjukin vain hädin tuskin puoliksi kiinni. Miten se tarkeni tällä pakkasella? Mä kun olin ihan jäässä jo mittarin näyttäessä edes muutamaa miinusastetta.

"Mä oon kuumaverinen. Näin lyhyt matka menee hyvin ilmankin" se tokaisi.

Jokin pieni ääni mun pääni sisällä saattoi naurahtaa hieman. Vai kuumaverinen...

"Jäätyminen -25 asteen pakkasella tuskin välittää juuri siitä oot sä kylmä vai kuumaverinen" totesin huvittuneena. Mutta kukin tavallaan. Ei se minun ongelmani ollut jos tuo halusi sormensa jäädyttää. Mä halusin pitää omani lämpimässä ja se oli tärkeintä. 

***

Sanoja 778

Mitäs ootte tykänny tästä tähän mennessä? :))