Langennut langenneeseen [finnish]

Luku 13.

Kuu loisti kirkkaana taivaalle, kun saavuin kaupungin laidalle.
Kaupunki oli täynnä elämää ja vilskettä.
Ilta oli viileä, mutta onneksi olin tajunnut ottaa hupparin mukaan ja nyt se peitti minut tunnistamattomiin.
Lähdin kävelemään kaupunkia kohti taskulamppu kädessäni ja huppu päässä.
Mitä lähemmäs menin sitä enemmän alkoi tulla vanhoja ja rikkinäisiä taloja. Saavuin paikkaan, josta kaupunki alkoi.
Katu alkoi rähjäisenä ja pimeänä, mutta kaukaa näkyi jo valoja.
Varjot tuntuivat seuraavan minua, joten lähdin juoksemaan valoa kohti.

Pääsin ihmisten joukkoon ja suurin osa katsoi minua kummasti. En kyllä ihmetellyt, kun tälläinen tyttö juoksee pimeältä kadulta yksin ja hengästyneenä.
Kävelin ripeästi kaupungin puistoa kohde josta pääsisin helposti Kazimirin entiselle talolle.
Ympärilläni vilisi paljon ihmisiä, mutta mitä syvemmälle puistoon menin sitä vähemmän ihmisiä oli.
Otin saamani puhelimen käteen ja avasin kartan. Olin kilometrin päässä kohteestani, mutta kello oli jo kaksi yöllä mikä tarkoittaisi ettei ihmisiä ole paljoa. Saavuin puiston päähän, mutta raunio oli täynnä mustapukuisia ihmisiä.

Menin puiston kävelytietä pitkin ja kun tuli reitti ilman ihmisiä, sukelsin raunion taakse.
En oikeastaan tiennyt mitä etsin täältä, ehkä toivoin löytäväni Niclaksen elävänä.
Isän joukkoja alkoi tulla kohti ja takana ei ollut pakopaikkoja.
Etsin hätäisesti piiloa etten huomannut kun joku veti minut kädestä alas.
Pian olinkin pimeässä paikassa, jossa kuului vain kopahduksia ja jalkojen töminää.
" Se katosi tuosta vain! Näin varmasti hänet. " kuuluu ääni yläpuolelta.
" Näit harhoja, mennään. "

Pitkän hiljaisuuden jälkeen joku taas veti minua kädestä. En nähnyt mitään ja ihmettelin miten hänkään näki.

" Anteeksi, mutta mihin viet minua? "
Kysyin henkilöltä, mutta hän jatkoi matkaa. Silmäni alkoivat tottua pimeään ja erotin henkilöstä kyyryn selän ja kävelykepin.
Pian tulimmekin valoisalle alueelle jossa näin minut pelastaneen henkilön.
Hän oli vanha nainen ja näytti siltä kuin olisi kokenut kovia.
Harmaat hiukset peittivät hänen kasvonsa ja saivat hänet näyttämään hauraalta.
Nainen meni sytyttämään kynttilöitä ja pian koko huone oli täynnä lämpöä ja valoa.
Olimme viemärissä, mutta tämä huone oli kuin huonossa hotellissa. Ja se oli paljon.
Kaksi tuolia kyhjötti keskellä huonetta ja reunalla oli kasa likaisia patjoja.
Nuotio oli tuolien edessä ja kattiloita löytyi sen viereltä.
Nainen ohjasi minut tuoliin ja hän istahti minua vastapäätä. Hän laski huppunsa jolloin näin hänet kunnolla.
Naisen kasvot olivat ryppyiset, mutta täynnä viisautta. Hän näytti luotettavalta.

" Olisit varovaisempi kultaseni, kun kuljet ylhäällä. Nämä enkelit haluavat sinut. "
Nainen sanoi ja sai minut jähmettymään. Hän tiesi enkeleistä ja sodasta.
" Anteeksi, mutta kuka olet? "
Kysyin varoen.
Nainen naurahti kähesti.
" Olen Morgan, enkeli. "
Morgan meni lähemmäs nuotiota ja sulki silmänsä. Pian nuotiossa paloi tuli ja näin kuinka liekit nuolivat puita ahneesti. Se oli hämmästyttävää ja sellaista minkä jokaisen pitäisi kokea.
Mutta sitten liekeistä alkoi muodostua ihmisiä. Ne tanssivat sulavasti ja mukaansa tempaavasti. Morgan piti silmiään kiinni ja hymisi jotain.
Sitten alkoi tapahtua.
Liekit muodostivat tuttuja henkilöitä taistelemassa toisiaan vastaan.
Näky oli kauhea, Diego taistelemassa isääni vastaan miekoin ja äitini maassa makaamassa silmät kiinni.
Kyyneleet alkoivat purkautua silmistäni, mutta pyyhin ne pois.
Kuva muuttui taas ja nyt siinä oli tuntemattomia henkilöitä taistelemassa, mutta tiesin heidän olevan enkeleitä ja langenneita.
Nyt ruutuun tuli oma kuvani.
Taistelin miekka kädessä, verta vuotavana Niclasta vastaan.
Hänen silmänsä olivat lasittuneet ja tuntemattomat.
Näky sai minut haukoamaan henkeäni ja sydämeni tykyttämään rauhattomasti.
Pian kaikki katosi liekeistä ja nuotio sammui.
" Tuo on tulevaisuutesi jos et tee asialle jotain. " Morgan sanoi hitaasti painottaen joka sanaa.
" Sinun on aika palata turvapaikkaasi ja muista, että kohtalo on sinun käsissäsi."

Morgan oli näyttänyt minulle maan-alaiset tunnelit, joista pääsin heti huoneeni käytävälle. Oli jo melkein aamu, mutta kaikkialla oli hiljaista.
Olin onnistunut hiippailemaan huoneeseeni ja siitä nukahtanut heti.

" Herätys ruusunen. "
Kellahdin naamalleni kuullessani Diegon äänen viereltäni. Tunsin patjan painautuvan alemmas ja tiesin Diegon makaavan vieressäni.
" Mene pois. " mutisin tyynyyni, mutta sitten Diego veti sen ja pamautti takaraivooni.
Nostin jalkani ja potkaisin häntä täydellä voimalla. Diego kirosi ja pian olinkin itse lattialla Diegon päällä.
Hän vain nauroi, kun yritin päästä pois, mutta hän oli lukinnut minut käsivarsillaan kiinni häneen.
" Irti minusta! " Murahdin hänelle kunnes hän päästi irti ja tiputti minut lattialle.
Voivottelin hetken kipeää kättäni jonka päälle tipahdin. Nousin ylös ja menin vaihtamaan vaatteeni pienen sermin taakse, kun Diego taas makasi lattialla.
Letitin hiukseni nopeasti ja heitin peittoni Diegon päälle, joka torkkui lattialla.
Hän säpsähti ja nousi ylös kömpelösti.
" Mennäänkö syömään? " Kysyin Diegolta ja samassa hän avasi oven ja ojensi kätensä.
Pudistelin päätäni, mutta tartuin hänen käteensä.
Lähdimme talsimaan käytävillä eksyen vain kerran matkan aikana, mikä oli suuri menestys.
Tiesin, että minun pitäisi kertoa Diegolle eilisestä retkestäni ja siitä, että Niclas oli elossa.

Ruokala oli täynnä ihmisiä ja huomasin pieniä lapsiakin joukossa. Istuimme nurkassa olevaan pöytään, jossa ei ollut muita johtuen siitä, että tämä oli kaukaisin pöytä ja olisi pitkä matka hakea ruokaa, mutta se ei haitannut.
Lähdin hakemaan ensimmäisenä ruokaa kun Diego vartioi pöytäämme.
Tarjolla oli aamiaisbuffet ja se hämmästytti minut.
Oli hedelmiä, muroja, leipiä ja puuroa.
Otin lautasen täyteen hedelmillä ja suuntasin siitä hakemaan juomista.
Täytin vesilasini ja lähdin pöytäämme kohde.
Moni henkilö katsoi minua kun menin ohitse, mutta pienit lapset hymyilivät ja vilkuttivat minulle. Hymyilin heille takaisin ja he peittivät kasvonsa sen jälkeen.
Kun saavuin pöytään, Diego katsoi minua kummasti, mutta kohautti olkapäitään ja lähti hakemaan ruokaa.
Söin hedelmiä ja olin ajatuksissani etten huomannut Diegon istuvan vastapäätä.
" Mikäs noin mietityttää? " Diego kysyi suu täynnä leipää.
" Mietin vain, että mitä seuraavaksi tapahtuu. " Vastasin.
Diego lopetti syömisen ja katsoi minuun. Oloni tuntui epämukavalta kun hän tuijotti minua noin.
Se oli lempeä ja huolestunut katse.
" Mitä tahansa tapahtuukin, minä olen rinnallasi aina. "
Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa, enkä tiennyt miten vastata. Minun oli pakko sanoa jotain, mutta en kyennyt avaamaan suutani.
Hän katsoi minua odottavasti kunnes huokaisin ja vastasin.
" Tiedän. "

// Anteeksi, että tästä tuli vähän lyhyt, mut halusin todella julkasta tän jo :)
Ja haluun kiittää teitä lukijoita tosi paljon! Muistakaa kommentoida mielipiteet! :D