Langennut langenneeseen [finnish]

Luku 6.

Viikko hurahti nopeasti ja pian olikin viikonloppuaamu. Viikon aikana olimme Niclaksen kanssa vain jutelleet toisillemme tunneilla ja ollut välitunnit yhdessä, mutta emme tavanneet koulun ulkopuolella. Kun olin kysynyt Niclakselta pääsisinkö käymään hänen luonaan, hän oli vain sanonut joku toinen päivä sitten. Päätin, että nyt oli aika mennä katsomaan mistä oli kyse. Oli lauantai, äiti ja isä olivat ylitöissä, olin vapaa. Puin päälleni tummansinisen hupparin ja mustat farkkulegginsit. Otin puhelimeni ja menin ulos. Menin ikkunani edessä olevan puun juureen ja istahdin alas. Valitsin puhelimestani Niclaksen numeron ja soitin. Puhelin hälytti pari kertaa, sitten Niclas vastasi.
" Hei." kuiskasin puhelimeen hiljaa, mutta tiesin Niclaksen kuulevan.
" Hei, anteeksi kun oon ollut poissa tän viikon." Niclas sanoi ja olin valmiina kysymään Niclakselta mitä hän tekisi tänään, mutta Niclas ehti puhua ensin.
" Sori, mutta en voi olla tänäänkään. On vähän kiireitä muuton kanssa."
Niclas ei puhunut totta. Aamulla Niclas oli lähtenyt talosta eikä ollut palannut takaisin.
" Selvä, no hei." sanoin ja lopetin puhelun. Nousin seisomaan ja lähdin Niclaksen taloa kohti. Se oli edelleen ränsistynyt ja likainen, mutta nyt se vaikutti eloisammalta. Menin talon ovelle ja koputin. Kukaan ei tullut avaamaan enkä nähnyt talon sisällä ketään. Kokeilin saisinko oven auki, mutta se oli lukossa. Ikkuna sen sijaan oli raollaan. Avasin ikkunan kunnolla auki ja jäin miettimään tekisinkö sen ja menisin sisään tutkimaan taloa vai tekisinkö sen laillisesti ja odottaisin Niclaksen paluuta. Tein päätökseni, sujahdin ikkunasta sisään ja tömähdin isolle sohvalle. Edessäni oli vanha antiikkinen pöytä ja sivuilla oli antiikkisia hyllyjä, jotka näyttivät siltä, että hajoaisivat tomuksi. Huoneessa ei ollut muuta. Menin oven luo ja avasin sen. Käytävä oli pieni ja tunkkainen ja sen päässä oli ovi. Juoksin oven luo, joka osoittautui olevan lukossa, mutta se ei lannistanut minua. Peruutin pari askelta ja juoksi ovea kohti. Ovi pamahti seinään ja lopulta irtosi seinästä. En välittänyt ovesta vaan jatkoin matkaa sillä tässä paikassa jokin pelotti minua.
Olin päätynyt talon aulaan ja edessäni oli ulko-ovi, joka oli auki. Pysähdyin kuin seinään ja jäin kuuntelemaan askeleita jotka kuuluivat ylhäältä. Etsin piilopaikkoja ja jouduin tyytymään pieneen sohvaan, joka nojasi seinää vasten. Siirsin sohvaa eteen päin ja menin sen taakse. Kaksi hahmoa tuli rappuset alas kinastellen ja äänistä päätellen toinen oli nainen ja toinen mies.
" Minä tiesin, että täällä on rottia. Kai sinä kuulit sen." nainen mäkätti miehelle.
" Ei täällä ole rottia, se oli varmaan vai tuuli. Niin katsos ovi on auki vain." mies vastasi ja kuulin kuinka ulko-ovi suljettiin. Kurkistin sohvan takaa ja näin naisen, joka oli varmaan 180cm pitkä ja jolla oli tulenpunaiset hiukset. Hänen vierellään oli mies, joka oli yhtä upean näköinen kuin nainen. Miehellä oli kullankeltaiset hiukset ja silmät olivat kirkkaan siniset, että erotin ne kaukaa.
" Äh, katsos ovi vain meni rikki." mies lähestyi oven luon ja nosti sen ylös yhdellä kädellä. Olin pidättänyt hengitystäni tuon koko ajan ja henkäisin viimein syvään. Mies jäykistyi ja kääntyi ympäri. Menin syvemmälle sohvan taakse ja pystyin vain toivoa. Kuulin lähestyviä askeleitta ja pian tunsi jo kun joku veti minut ylös ja puristi käsivarttani.
" Katsos mitä meillä täällä on, rotta." mies sanoi ja veti kättäni ylös.
" Se on pikkutyttö vain Vlad, päästä se menemään." nainen huokaisi ja siirtyi eteeni. " Näytät kyllä tutulta, olemmeko tavanneet?" nainen kysyi. Kurkkuani kuristi, mutta sain kuiskattua ei:n. Vlad päästi käteni vapaaksi ja lähti pois.
" Anteeksi Vladin käytös, mutta kai tiedät, että olet murtautunut taloomme." nainen sanoi.
" Tiedän, olin vain etsimässä ystävääni, joka asuu täällä." kerroin naiselle ja hän nyökytteli päätään.
" Ahha, olet Niclaksen tyttö. Hän kertoikin sinusta. Oih, olenpa töykeä, olen Klara, Niclaksen ystävä. Ja no tuo mies tuolla, joka katselee meitä keittiöstä, on Vlad."
" Anteeksi, kun tunkeuduin taloonne." sanoin ja lähdin pikaisesti ovelle. Pulssini kiihtyi koko ajan ja minusta tuntui etten saa henkeä. Lyyhistyin maahan ja yritin saada vedettyä henkeä, mutta se ei onnistunut. Klara tuli luokseni hätääntyneenä ja katsoi sitten Vladiin, joka tuijotti minua.
" Vlad!" Klara huusi ja samassa kurkkuni kuristus loppui. Hengitin rajusti sisään ja ulos, kun Klara oli polvistuneena edessäni ja kokeili otsaani.
" Hän on tulikuuma, Vlad." Klara sanoi murhaavasti Vladille.
Vlad lähti tulemaan meitä kohti ja minä hätäännyin samassa, mutta Klara piti minua paikoillaan.
" Ei hätää, ei hän satuta sinua." Klara sanoi hellästi ja siirtyi sivummalle. Vlad tuli eteeni ja laittoi kätensä otsalleni. Tunsin kuinka kylmä vyöryi sisääni ja sammutti palavan olon, joka oli palanut sisälläni. Hengitin normaalisti taas. Nousin pystyyn ottaen tukea Klarasta ja avasin oven.
Niclas seisoi oven edessä kädet puuskassa ja tuima ilme kasvoillaan. Hymyilin kireästi ja yritin livahtaa Niclaksen ohitse,mutta hän tarttui käsivarteeni ja veti oven kiinni. Seisoimme vastakkain terassilla hiljaisuudessa.
" Mitä oikein ajattelit kun tulit sisälle? Eikö tullut mieleen soittaa minulle?" Niclas sanoi ankaralla äänellä, kuin läksyttäisi lasta. Se ärsytti minua.
" En tiennytkään, että asut Klaran ja Vladin kanssa." tokaisin ja katselin muualle.
" Ah, tietenkin Klara esitteli itsensä. Oletko kunnossa?" Niclas puhui taas normaalisti.
" Olen, näköjään on totta se, että katse voi tappaa." sanoin ja katsoin suoraan Niclasta silmiin. Niclasksen kasvoilla välähti vihaa, surua ja lopulta pettymys.
" Voisitko unohtaa kaiken mitä näit tuolla?"
" Et voi olla tosissasi?! Ei, en voi unohtaa, mutta onko sillä väliä. Ystäväsi yritti juuri tappaa minut ei siinä mitään." huusin Niclakselle. Niclas katsoi minua ällistyneenä ja kun yritin lähteä hän otti takistani kiinni, mutta riuhtaisin itseni irti ja lähdin juosten kotiin. En katsonut taakseni ja muutin mieleni kotiin menemisestä ja suuntasin autolleni. Olin onneksi jättänyt avaimet virtalukkoon kiinni joten pääsen lähtemään katsomatta taakseni. Päädyin Jessican ovelle ja onnekseni hän oli kotona. Jessica oli iloinnut puolestani ja ehkä ollut vähän kateellinen, kun kerroin Niclaksesta ja minusta hänelle. Mutta tiesin, että häneen voi luottaa.
Olimme Jessican huoneessa kuuntelemassa musiikkia kunnes ovikello soi. Arvoimme, kumpi joutui avaamaan ja minä tietenkin hävisin.
Ovella jouduin kunnolla vetämään ovea auki, koska se oli vanha. Oven edessä seisoi pitkä mies, mustissa vaatteissa ja musta auto takanaan.
" Anteeksi voinko auttaa?" kysyin mieheltä kun hän ei ollut sanonut mitään.
" Oletko Maia? " mies kysyi.
" Olen, mistä tiesit olevani täällä." kysyin hämmilläni. Mies kaivoi taskustaan radiopuhelimen ja puhui siihen jotain mistä en saanut selvää.
Lähdin perääntymään, mutta mies huomasi liikkeeni. Mies tuli luokseni ja laittoi märän rätin suuni eteen. Tunsin, kuinka muutuin veltoksi enkä pystynyt suojaamaan itseäni. Lysähdin miehen käsivarsille ja viimeinen asia minkä muistin, oli Jessican talon ovi.

Hätkähdin hereille kuullessani kovan tömähdyksen ja yritin nousta pystyyn, mutta raajana eivät liikkuneet. Makasin kovalla lattialla pimeässä huoneessa ja kuulin vain piippausta, joka tuli tasaisesti sekunnin välein. Katselin kattoa, joka oli musta ja nurkissa näin jotain vihertävää, joka taisi olla hometta. En kestänyt enää ja suljin silmäni.

Heräsin valoisassa huoneessa, mutta tämä oli sama paikka, jossa olin alunperin. Piippaus kuului edelleen tasaisesti ja nyt minä pystyin liikkumaan. Nousin istumaan ja huomasin olevani pienessä huoneessa jonka nurkissa oli videokameroita. Ovi oli suoraan edessäni ja lähdin sitä kohti. Videokamerat seurasivat jokaista liikettäni ja kun pääsin ovelle, se aukesi ja sisään tuli keskipitkä mies, ruskeat hiukset siististi kammattu ja vaatteet olivat juhlalliset. Peräännyin taaksepäin ja odotin.
" Tule." mies tokaisi ja lähti menemään edellä. Seurasin häntä ja päästyämme käytävään, sokaistuin valosta, joka osui suoraan silmiini. Kaaduin polvilleni maahan ja tunsin, kuinka joku nosti minut syliinsä.
" Oliko tuo nyt tarpeellista?" joku mies kysyi.
" Se oli pomon käsky, tyttö on kuulemma sisukas." miehet rupesivat hekottamaan.
Silmäni kirkastuivat koko ajan ja pian näin jo kaiken normaalisti. Toinen mies oli pukeutunut samanlaisesti, mutta hänellä oli mustat hiukset.
" Tyttö näkee taas, Phil." mies, joka kantoi minua, sanoi, mutta ei tehnyt mitään.
" Olemme perillä, laske se alas." Phil sanoi ja avasi oven. Olin taas jaloillani ja Phil tökki takana minua menemään eteenpäin. Tulimme isoon avaraan tilaan, jossa oli takana iso ikkuna josta näkyi kaupunki. Olimme siis korkealla. Edessä päin oli musta pöytä, jonka takana istui mies valkoisessa tuolissa. Mies koukisti sormiaan kutsuakseen meitä lähemmäs. Lähdimme kulkemaan hitaasti häntä kohti ja totesin, että pakopaikkoja ei ollut. Pysähdyimme pöydän eteen ja tuolissa istuva mies nosti päänsä ylös. Mies oli nuoren näköinen, varmaan kaksikymppinen, hänellä oli ruskeat silmät ja hiukset ja vaatteet olivat myös tyylikkäät. Katsahdin vaatteisiini nopeasti ja minulla oli eri vaatteet. Nyt minulla oli päällä sininen pitkähihainen ja mustat farkut. Katsoin pöydän takana olevaa miestä peloissani ja hän katsoi minua tarkkaavaisesti.
" Sinähän olet Maia, tiedätkö miksi olet täällä." mies kysyi. " Voih, anteeksi ethän edes tiedä kuka olen, nimeni on Kazimir Carter." mies sanoi ja ojensi kätensä. Katsoin häntä tuimasti enkä nostanut kättäni.
" Hiljaista porukkaa, no Maia istahda toki tuolille."
Taakseni ilmestyi tuoli ja koska minulla ei ollut vaihtoehtoja istahdin tuolille, joka oli yllättävän pehmeä, että vajosin siihen. Katsoin taakseni ja huomasin, että huoneessa ei ollut muutakuin minä ja Kazimir.
" Maia, tiedätkö keitä olemme?"   Pudistin päätäni ja jäin tuijottamaan käsiäni. Minua pelotti avata suutani tai edes liikkua. " No, tämä on noloa luulin, että Niclas kertoi sinulle jo." Nostin äkkiä päätäni kuullessani Niclaksen nimen. " Päästäkää minut pois tai kerron poliisille." sanoin hammasta purren ja katsoin Kazimiria murhaavasti.  Kazimir nauroi. " Meillä on sitten paljon puhuttavaa, mutta niin vähän aikaa. Mike vie hänet huoneeseensa." Katsoin taakseni jonne oli ilmaantunut mies, joka otti kädestäni kiinni ja alkoi raahata minua pois. Rimpuilin ja kiljuin häntä päästämään minut pois, mutta mikään ei auttanut. Loppu matkan seurasin vain perässä toivoen ihmettä.

// Anteeksi kun on mennyt näin kauan jatkamisessa, mutta on ollut kiireitä ja puhelin meni korjaukseen ja juuri sillä kirjoitan näitä tarinoita yleensä. Mutta kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat lukeneet tätä ja otan mieluusti kommenttia vastaan :)