Langennut langenneeseen [finnish]

Luku 12.

Heräsin tukalassa paikassa. En pystynyt liikkumaan tai avamaan silmiäni. Hengittäminen sattui ja hengitykseni oli katkonaista. Pystyin vain ajattelemaan ja kuulemaan. Oli liian hiljaista.

Ovi aukesi ja sisään tuli henkilö.
" Ei ole herännyt. " Tuttu ääni sanoi ja pian ovi kävi taas.

Avasin silmäni vihdoin ja näin mustan katon. Huoneessa oli pimeää oven raosta tulevaa valoa lukuun ottamatta.
Jokaista lihastani särki kun nousin vaivalloisesti istumaan. Menin oven luo ja avasin sen, joka se yllätykseksi oli auki.
Saavuin tyhjään käytävään, joka näytti niin masentavalta. Valot olivat kirkkaan valkoiset ja se loi sairaalatunnelman. Käytävä oli tyhjä ja hiljainen. Menin oikealle päin, jonka päässä odotti kaksoisovi.
Huoneessa oli muutamia ihmisiä. Jotkut olivat siviilejä ja jotkut langenneita. Tunnistin langenneet heidän vaatteistaan ja siitä, että he olivat kunnossa, kun taas siviileillä oli ruhjeita käsissä ja naamassa, mutta myös rikkinäisiä vaatteita.
Omat vaatteeni olivat selvästi vaihdettu, koska ne olivat puhtaat ja ehjät.
Kukaan ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota kun kävelin huoneen poikki ja tajusin matkalla, että langenneet hoitivat siviilejä. Ja että kaikki tämä oli isäni tekosia. Toivoin olevani väärässä, mutta tiesin osuvani oikeaan.
Menin taas eri kaksoisovista ulos ja nyt olin taas masentavassa käytävässä.
Jatkoin matkaani kunnes päädyin toisten kaksoisovien eteen.
Koko paikka tuntui olevan samanlainen ja jos eksyisin täällä, eksyisin kunnolla.
Menin ovesta sisään ja huoneessa keskellä oli pöytä ja tuolia sen ympärillä. Ja tuoleilla istui Diego ja pari muuta henkilöä.
Lähdin peruuttamaan taaksepäin, mutta minut oli jo huomattu.
Kaikki katsoivat minua paitsi Diego, joka tuli luokseni.
" Oletko kunnossa? " Hän kysyi huolestuneena. Nyökkäsin vain ja Diego johdatti minut pöydän ääreen.
" Kokous on päättynyt. "
Diego sanoi muille ja he lähtivät välittömästi.

Istuimme pöydän ääressä juoden teetä, jota Annabelle oli tuonut. Olin kysellyt Diegolta kaikkea mitä oli tapahtunut ja kertoi, että minä olin nukkunut pari päivää.
Hän vahvisti myös sen, että isäni oli johtanut hyökkäystä. Kazimir oli selvinnyt, mutta uhreja oli paljon.
En ollut nähnyt Niclasta pariin päivään ja Diego ei maininnut hänestä mitään.
" Missä Niclas? " Kysyin pitkän odottelun jälkeen. Diego oli hiljaa ja katsoi käsiinsä. Tiesin ettei hän ollut hiljaista tyyppiä, joten jokin oli väärin.
" Diego... " sanoin hiljaa, mutta hän peitti vain kasvonsa käsillään. Pian tajusinkin asian.
Kyyneleet virtasivat kasvoillani ja Annabelle oli tuonut minulle nenäliinapaketin, joten minä itkin itkemistäni.
En pystynyt lopettamaan ja ainoa asia, joka pyöri päässäni oli, että Niclas oli kuollut vanhempieni takia. Tai oikeastaan tämän tyhmän sodan takia.
Aloin tärisemään voimakkaasti ja itkulle ei ollut loppua.
" Maia... " Diego sanoi rauhoittavasti ja tuli luokseni. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja halasi minua. En törkännyt häntä pois, koska se tuntui rauhoittavalta. Niinkuin Niclaksen halaukset. Nyyhkytin lujempaa ja se sai Diegon halaamaan minua lujempaa.
Voimakas tuulen puuskaus sai minut lopettamaan ja Diegokin irrotti kätensä.
Huoneessa tuuli voimakkaasti ympärilleni ja Diego katsoi minua hätääntyneesti.
Huoneessa ei ollut muita eivätkä ikkunat olleet auki.
" Maia rauhoitu! " Diego huusi minulle, mutta en pystynyt. Pälyilin ympärilleni ja tiesin saavani aikaan tämän tuulen. Ja se voimistui tunteiden avulla.
Vedin syvään henkeen ja pidätin henkeä muutaman sekunnin ja puhalsin ulos.
Toistin tuon muutaman kerran kun tuuli alkoi hiipua.
Kun olin rauhouttanut hengitykseni, tuulikin loppui kokonaan.
Diego silitti käsivarttani ja puhui rauhoittavasti.
En itkenyt enää tai tärissyt. Oloni oli rentoutunut. Minun oli jatkettava elämääni ja kostettava, Niclaksen vuoksi.

Diego oli vienyt minut kaupungille pois turvapaikasta, josta kukaan ulkopuolinen ei tiennyt. Sillä se oli nimittäin hylätty rautatieasema.
Kuljimme kiskoja pitkin kaupungin laidalle. Isäni joukot olivat valloittaneet kaupungin, mutta langenneilla oli omat turvapaikkansa. Kazimir oli kaupungin sisällä olevalla turvapaikalla, josta hän sai tietää kaikki tapahtumat. Tällä hetkellä enkeleitä oli etsimässä minua, mutta minua ei houkuttanut palata kotiin varsinkaan kuinka he tekivät Niclakselle. Suru oli palaamassa takaisin.
Ympärilläni tuuli alkoi voimistua, mutta rauhoituin ennekuin paljastin meidät. En osannut hallita voimiani vielä, mutta Diego auttoi minua.
Emme menneet pidemmälle kaupunkiin vaan jäimme katsomaan auringonlaskua. Olimme kiivenneet junan päälle istumaan, tai no... minä kiipesin ja Diego lensi.
Ihmisiä ei ollut lähistöllä ollenkaan, joten saimme käyttää voimiamme vapaasti.
Diego oli opettanut minua liikuttamaan esineitä ja puhumaan toisten ajatuksiin.
Kaikki tuntui silloin mahdolliselta, jopa kostaminen.
Auringon laskettua istuimme vain ja katselimme kaupunkia ja taivasta.
Voimien harjoittelu vei energiaa aikalailla ja sen opin kantapään kautta.
Minua väsytti ja vatsani kurni, joten Diego oli kutsunut jonkun tuomaan ruokaa. En halunnut lähteä täältä eikä Diegokaan.
" Tiedäthän, että et ole vanki enää. "
Diego huomautti moneen kertaan minulle, mutta vastasin aina samoin.
" Tiedän. " sanoin, mutta jatkoin. " En aio olla teidän apukeinonne voittaa tätä tyhmää sotaa, mutta en myös jätäkkään teitä. "
Diego nyökkäsi hyväksyvästi. Minulla oli yhä Diegon antama koru kaulassa, mutta jotenkin hän tuntui välillä arvaavan mitä ajattelen.
Säikähdin kun yhtäkkiä Diego kietoi kätensä ympärilleni ja painoi päänsä päätäni vasten.
Siinä oli mukava istua ja se sai unohtamaan kaiken ikävän.
Aurinko oli laskeutunut kokonaan ja pihalle pimeys oli laskeutumassa.
Lähdimme menemään takaisin turvapaikkaa kohti, kunnes kuulimme ihmisten ääniä edeltämme.
Piilouduimme junavaunun taakse ja odotimme hiljaa.
" Kaupunki on tutkittu kokonaan tulipalopaikkaa lukuunottamatta, mutta on mahdollista heidän lähteneen pois maasta. " Naishenkilö sanoi toiselle.
" Tutkitaan vielä vähän ennenkuin tutkitaan rauniot. Tyttö on varmasti elossa. Hänen ystävänsä pelastivat hänet. " toinen miesääni vastasi.
Kuuntelimme ja pysyimme vaiti. Pian askeleiden äänet kaikkosivat.
Juoksimme loppumatkan takaisin asemalle.
Diego oli vetänyt aseen taskustaan varmuuden vuoksi jos sattuisimme törmäämään ongelmiin.

Olimme Diegon huoneessa, joka oli yhtä tylsä kuin kaikki muut. Ei ollut sisustettu tai hankittu kunnon huonekaluja. Oli vain huone, jossa keskellä sänky ja pöytä vieressä. Puhumattakaan yleisvessoista.
Istuin sängyllä Diegon istuessa lattialla.
Harjoittelimme mieleenpuhumista ja olin siinä aika hyvä.
' Minun pitäisi varmaan lähteä nyt. '
Sanoin Diegon ajatuksiin ja pian pääni täyttyi ruusuista. Naurahdin ja läiskäisin Diegoa olkapäähän.
' Saatan sinut huoneeseesi. '
Nousin ylös Diegon vetämänä ja suuntasimme ulos huoneesta. Vedin käteni Diegon kädestä pois sillä vastaan tuli muita.
Diego nyökkäsi muille aina kun tuli vastaan ja minä pidin pääni vain alhaalla.
Huoneeseeni meno oli yhtä sokkeloa ja eksyimme pariin otteeseen.
Kaikki näytti niin samalta, mutta käytävässäni oli yksi asia minkä erotti muista.
Huoneeni edessä oli videokamera.
Diego oli kylläkin suostutellut sen ottamisesta pois ja ihme kyllä he suostuivat. Nyt se vain kökötti pimeänä nurkassa.
Avasin oveni avaimella, jonka olin löytänyt pöydältäni.
Menin sisään ja olin pamauttamassa oven kiinni, mutta Diego tunki jalkansa väliin.
" Kuule tiedän, että tykkäät minusta, mutta et voi suudella minua joka kerta kun hyvästelemme. Sitä paitsi olen tai olin Niclaksen kanssa yhdessä juuri... "
Viimeiset sanat tukkiutuivat kurkkuuni ja sain sen vain kuiskattua.
" Tiedän. " Diego sanoi murheellisesti.
Minua kävi häntä sääliksi, olihan hän menettänyt veljensä.
" Miten Niclas kuoli? " Kysyin häneltä ja odotin hänen suuttuvan. Mutta hän katsoi minua neutraalisti, ei surun häivää enää hänen kasvoillaan.
" En tiedä. Häntä ei löydetty, ja emme pääse katsomaan tuhoja enkeleiden takia. "
Niclas voi olla siis elossa! Halasin Diegoa pikaisesti, hyvästelin ja suljin oven. Diego katsoi minua kummasti halattuani häntä, mutta minä olin vain hymyillyt.
Istahdin sängylleni ja otin pöytälaatikosta paperin ja kynän.
Pidin toivoni siinä, että Niclas oli elossa. Jossain kaupungissa, turvassa.
Se mitä tulisin seuraavana tekemään voisi olla minun menolippuni, josta ei olisi paluuta tai minun voittoni.