Langennut langenneeseen [finnish]

Luku 19.

Korkokenkäni kolisivat astellessani alakertaan. Niclas odotti portaiden päässä smokki päällään ja hiukset kammattuna taakse.
Katsahdin turkoosia mekkoani, joka paljasti oikean jalkani ja valkoiset korkokengät. Pukuni yläosa oli tiukka, hihaton ja alaosa oli röyhelöinen.
Hiukseni oli kiedottu kauniille nutturalle, mutta muutama hius jätetty kiharana sivulle.
Klara tuli keittiöstä kamera kädessään ja alkoi räpsiä kuvia.
Alas päästyäni, Niclas ojensi kätensä, johon tartuin ja annoin hänen johdattaa minut ulos.
Pihalla odotti musta auto ja Vlad pukuun pukeutuneena.
Vlad avasi auton oven meille ilkikurinen virne naamallaan, mutta jätin sen omaan arvoonsa.
Pian olimmekin jo matkalla ensimmäisille ja viimeisille tanssiaisillemme.

Koulun piha oli täynnä oppilaita kauneissa puvuissaan ja upeissa autoissaan. Limusiinejä oli monta parkkeerattu riviin, joka näytti vähän hassulta.
Vlad parkkeerasi mahdollisimman lähelle koulua ja pysähdyttyämme Vlad juoksi avaamaan oven meille.
Kiitin tätä ja tartuin Niclaksen käteen.
" Pitäkää hauskaa, mutta ei liian hauskaa!" Vlad huusi ja meni takaisin autoon.
Kävelimme ihmisten joukossa niinkuin kuka tahansa nuori ja onnekseni kukaan ei ollut huomannut minua.
Tiesin, että olin ollut uutisissa, mutta en jaksanut välittää ihmisten juoruista, kun he näkisivät minut kunnossa.
Sää oli mainio marraskuuksi, lunta ei ollut eikä myöskään pakkasta.
Aurinko oli laskemassa puiden taakse, mutta oli kuitenkin viisitoista astetta lämmintä.
Pääsimme lippujentarkastukselle ja vaikka meillä ei ollut lippuja, pääsimme sisään kykyjeni ansiosta.
Aulassa pauhasi musiikki ja ihmisiä meni käytävän poikki saliin kuvauspaikan kautta.
Ohitimme kuvauspaikan, jotta emme kiinnittäisi liikaa muiden huomiota.
Saavuimme saliin, joka oli peitetty valkoisilla kankailla ja kimalteella.
Ihastelin näkymää, mutta en silti voinut olla surematta kaikkea tapahtunutta.
Tämän jälkeen vaihtaisin koulun ja opiskelisin lukioni loppuun asti muualla, kunnes keksisin jotain mitä tekisin. Mutta nyt halusin vain olla Niclaksen kanssa.

Vaelsimme salissa ja päädyimme boolikulhon luo. Niclas kaatoi meille molemmille ja menimme siitä sivummalle juomaan.
Jessica oli muutaman kerran vilahtanut ohitseni, mutta tämä ei ollut huomannut minua.
Juotuamme Niclas johdatti minut salin keskelle tanssimaan väkijoukon sekaan.
Nojasin päätäni Niclaksen rintaan ja annoin tämän viedä.
Ilta oli vasta aluillaan, mutta olin jo valmis lähtemään ja jättämään koko kaupungin.
Tanssimme hetken, kunnes hoksasin Jessican katseen.
Hän katsoi minua kauhistuneena ja minusta tuntui ettei tämä ilahtunut näkemisestäni.
Hymyilin arasti, mutta Jessica käänsi selkänsä ja lähti pois.
Huokaisin syvään, jolloin sain Niclaksen huolestuneeksi.
" Mikä on? " Niclas kysyi ja pysäytti tanssimme.
" En kuulu tänne enää, me emme kuulu. Paluuta takaisin ei ole, varsinkaan kun minulla ei ole enää perhettä.", vastasin tälle ääni lopussa murtuen. En halunnut itkeä, olin kyllästynyt itkemiseen ja itseni säälimiseen.
Pyyhkäisin silmänalusiani nopeasti ja lähdin kävelemään ovea kohti.
Niclas seurasi perässä ja istahti viereeni koulunpenkille.
En ollut tajunnut ottaa takkia mukaan, mutta Niclas lämmitti minua.
" Kukas se täällä? Tyttö katoan enkä kerro mitään ja ilmaannun sitten selittämättä.", kuulin vihaisen äänen takaani.
Käänsin katseeni ja näin Jessican uusien ystäviensä kanssa. Minua harmitti, kun Alice ei ollut hänen kanssaan.
En jaksanut selittää tai väittää vastaan, joten käänsin pääni ja annoin Jessican olla.
Jessica käveli eteeni ja hän näytti siltä kuin haluaisi lyödä ja halata minua samaan aikaan.
" Jessica..", aloitin, mutta tämä keskeytti kädellään ja lähti.
" Kiva.", sanoin ja nousin ylös.
Menin kulkemaan eteenpäin ilman päämäärää.
" Maia, mihin menet?" Niclas kysyi takaani ja pian hän kiri vierelleni.
" En tiedä, pois täältä. Ei olisi pitänyt tulla tänne alunperinkään.", vastasin kääntyen Niclakseen päin.
Mielialani vaihtelu jatkuvasti enkä tiennyt mitä ajatella tapahtuneesta.
Niclas veti minut syleilyynsä ja kuiskaili korvaani, että kuinka lähtisimme pois kaupungista. Muuttaisimme minne haluaisimme ja tekisimme mitä vain.
" Lähdetään heti.", sanoin tälle ja lähdin vetämään tätä kohti siltaa, joka oli koulun ja metsän välissä.
Ilta oli vasta aluillaan ja aurinko laskenut alas. Niclas katsoi minua kiiluvin silmin ja veti lähemmäs itseään vasten.
Kurotin ylemmäs Niclaksen kasvojen korkeudelle ja suutelin tämän kylmiä huulia. Niclas vastasi heti takaisin ja tunsin kuinka vartaloni kuumeni enkä pian tuntenut sään kylmyyttä. Pidin käsiäni Niclaksen niskan takana, kun tämän kädet puristuivat vartalooni. Kuulin kuinka Niclas naurahti ja päästi minusta irti. Katsoin häntä kummissani ja tajusin olevamme hengästyneitä ja punaisia.
" Olen samaa mieltä, että meidän pitäisi lähteä heti. Miltä Ranska kuulostaa?" Niclas sanoi ja otti kädestäni kiinni.
Hymyilin tälle ja suutelin hänen kättään. Tunsin olevani iloisempi kuin koskaan ennen ja nyt maailmani aukeaisi. Hätkähdin, kun yhtäkkiä Niclas nosti minut sillan kaiteen päälle istumaan ja hyppäsi viereeni istumaan.
" Tiedän, että on rankkaa, kun on menettänyt perheensä. Olimme Diegon kanssa läheisiä ja tuntuu kurjalta, kun häntä ei ole enää. Meillä on silti vielä toisemme ja aijon pitää siitä kiinni vielä kun voin.", Niclas sanoi ja tiesin tämän puhuvan totta.
Nyökkäsin ja katsahdin taivaalle.
Kuu loisti kirkkaana ja loi veteen kimaltavan virran.
" Sinä ja minä.", vastasin hetken päästä nostaen katseeni ja kohdaten Niclaksen katseen.
" Sinä ja minä.", Niclas toisti ja kaaduimme yhdessä alaspäin virtaa kohde käsi kädessä.

Kiitos ja kumarrus!
Tässä oli tämän tarinan viimeinen osa ja toivon, että piditte tästä luvusta ja koko tarinasta. Jos jäi jotain mietityttämään tarinasta niin kysy pois :)
Haluaisin mainostaa uutta tarinaani Unohdetut.
Kiitos kaikille lukijoille!

NoraNefil kuittaa