Vannoin, etten aio suhun rakastua - DRAMIONE

2. Lajitteluhattu

Tylyahoon päästyämme kaikki nousivat pikajunasta ulos ja alkoivat etsiä omia luokkiaan, joita aina jokin opettaja ohjeisti yksitellen. Oli kauhea puheensorina ja kaikki yrittivät korottaa ääntään muita kovemmaksi, jotta pystyisi puhumaan kavereilleen asemalla. Ykkösluokkalaiset menivät tuttuuun tapaan pienillä muutaman hengen veneillä järven yli kouluun. Muut sen sijaan kulkevat sinne kärryillä, jotka liikkuvat itsestään. Huhutaan, että niitä vetäisi luurankohevoset joita Luna kertoo näkevänsä ja puhuvansa niille. Luultavasti kärryt ovat kumminkin vain lumottuja taialla, jos niitä tosiaan vetäisi joku niin kyllä joku muukin ne silloin näkisi. Nousimme Harryn ja Ronin kanssa yhteen kärryyn ja asetuimme istumaan vierekkäin. Takanamme olevissa kärryissä istui Malfoy ja hänen pahamaiset ystävänsä Crabbe ja Goyle. He olivat kovaäänisiä ja huutelivat muille ikävyyksiä minkä kerkesivät kunnes kyllästyivät, kun kukaan ei reagoinut heidän huutoihinsa. He olivat huomionkipeitä ja kaikki vihasivat heitä paitsi heidän yhtä ilkeät luihuis kaverinsa, jotka esittivät olevansa muita paljonkin parempia ja viisaampia. Mutta olen sitä mieltä, että jopa puuskupuhit voittaisivat heidät, jos kilpailtaisiin älykkyydestä heidän välillään. Yritin saada luihuiset mielestäni pois, koska en halunnut taas pahoittaa mieltäni juuri päästyämme takaisin Tylypahkaan.

Saavuimme koululle ennen ykkösluokkalaisia ja siirryimme suoraan suureen saliin, jossa Dumbledore odotti meitä valmiina aloittamaan jälleen uutta upeaa lukuvuotta Tylypahkassa. McGarmiwa eli meidän rohkelikkojen tuvanjohtaja oli vastaanottamassa uusia oppilaita, jotka saapuivatkin pian jonossa lajitteluun suureen saliin. Rähjäinen ja hyvin kulunut lajitteluhattu oli nostettu taas esille ja ykkösluokkalaiset kävivät vuorotellen hatun alla selvittämässä minne tupaan he kuuluvat. Saatiin rohkelikkoon taas todella mukavia uusia kasvoja ja kaikki vaikuttivat olevansa tyytyväisiä lajitteluun. Juhlimme uusia tupalaisia ensin suuressa salissa mahtavien ruokailujen kera, jotka Dumbledore ilmestytti esiin vain yhdellä käden heilautuksella. Kaikki yrittivät ahmia ruokaa minkä vain suinkin ehtivät ja jaksoivat suuhunsa mättää. Tarjolla oli muun muassa lampaankyljyksiä, voileipiä, vanukkaita, naudanlihaa, perunaa, lihapiirakoita ja paljon muuta. Kun oli kulunut jo tovi ruoat katosivat taas Dumbledoren toimesta ja kaikkien oli aika siirtyä omiin tupiinsa. Me yritettiin kiiruhtaa Lihavan Leidin luo, joka oli seitsemännessä kerroksessa. Lihava Leidi vartioi Rohkelikkojen tupaa ja on aina innokas kertomaan tarinoita, jos joku vain jaksaisi jäädä kuuntelemaan niitä. Mielestäni se on vähän turhauttavaa enkä ymmärrä, miksi juuri sen taulun piti tulla meidän tupamme vartioijaksi. Salasana oli taas vaihtunut kesän aikana, joten Percy Weasley eli Ronin yksi useasta isoveljestä joutui tulla saattamaan meidät. Percy oli myös valvojaoppilas ja hyvin kunnianhimoinen, jonka seurauksena hän saarnasikin meille useamman minuutin ajan salasanan pitämisestä visusti vain itsellämme. 

Vihdoin Percyn suusta kuului hieman vaivaantuneena:

-Jos nyt vannotte, että salasana tosin oikeasti pysyy vain meidän rohkelikkojen tiedossamme niin no.. 

Percy jatkoi lausettaan, mutta tällä kertaa ainakin puolet hiljempaa kuin äsken:

-Se on Mimbulus mimbletonia.

Kukaan ei vastannut Percylle enää takaisin vaan jono rohkelikkoja kipusi ripeästi taulun ohi ja alkoivat asettua aloilleen. Minä menin portaat ylös ja etsin oman sänkyni muiden sänkyjen joukosta, jotka oli nätisti aseteltu riviin sänky toisensa perään. Pojat jäi alas omaan tilaansa, mutta oikeastaan oli ihan kiva olla hetki vain itsekseen. Ympärillä kyllä vilisi muita tyttöjä, mutta sain silti rauhassa pinota kaikki oppikirjani pienen yöpöydän päälle ja laittaa myös vaatteeni lipaston nariseviin laatikoihin. Oloni oli taas kuin olisin vihdoin taas kotona ja koko tuvan tunnelma oli lämminhenkinen ja sydämmellinen. Huomenna alkaisi oppitunnit ja saisimme tietää kenen kanssa jaamme mitkäkin tunnit yhdessä. Minua alkoi jo väsyttää sen verran, että en kerennyt edes sanoa Harylle ja Ronille käyväni nukkumaan vaan nukahdin suoraan saatuani tavarani purettua.