Tappavat säteet

Luku 2.

Äänet tunkeutuvat tajuntaani vähitellen. En saa silmiäni auki, mutta ympäriltä kuuluu valitusta, puhetta, itkua, naurua, kaikkia mahdollisia ääniä. Haistan pakokaasun, alkoholin ja jonkun kukkaistuoksun. Hitaasti liikutan sormiani ja varpaitani. Ne liikkuvat. Yritän niellä, mutta se sattuu. Silmät aukeaa hitaasti, mutta näen vain mustaa.

Joku tarttuu käteeni. "Jos kuulet mua niin purista kättäni" sanoo hento ääni. Puristan pientä kättä hellästi, pelkään satuttavani. Kysyjä ei voi olla kahtatoista vanhempi. "Tiinu paikkasi sut. Sä tuut kuntoon kyllä. Näkökin palautuu pian. Sä et oo ensimmäinen uhri, joka me on tavattu," ääni sanoo.

Nyökkään tytölle. Haluan nähdä ympärilleni. Haluan tuntea veitseni turvallisena hihassani ja aseen tuttuna vyötärölläni. Olo on orpo ilman niiden tuomaa turvaa. "Missä mun aseet on? Missä mä olen?" Kysyn tytöltä.

"Sä olet turvassa. Aseet on tossa vieressä. Meitä on täällä parikymmentä. Me paikataan porukat ja sit ne jatkaa matkaansa. Osa lähtee Kapteenin mukaan. Osa vaan häipyy takaisin sinne mistä tulikin," tytön vastaus on välttelevä. Ja kuka helvetti on Kapteeni?

En kuitenkaan saa vastausta kysymykseeni vaan vaivun takaisin uneen. On pimeää, kun saan silmäni auki seuraavan kerran enkä tiedä olenko sokea vai onko yö. Sitten näköpiiriini tulee kuitenkin nuori poika, ehkä 14-vuotias. "Missä mä oon?" Kysyn ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni. Vastaus on sama kuin aiemminkin. "Sä olet turvassa," pojan ääni on yllättävän syvä. Ääni kaikuu avarassa huoneessa. Sanat kimpoilevat seinistä ja katosta.

Nousen istumaan sängylläni. Kaulassa tuntuu jotain. Pään kääntäminen on vaikeaa. Vaistomaisesti alan repimään kaulaltani pois sitä mikä mua ahdistaa. Poika kuitenkin nappaa käsistäni kiinni. Poika on vahva. "Älä revi sitä. Me ei tungettu sinne nanoja sen takia et sä revit heti herättyäs teipit irti ja haaskaat meidän harvat nanot. Sä oot pelastamisen arvonen. Kaikki ei oo. Joten nyt vaan pää kiinni ja parane," pojan puhe ryöppyää suusta. Se kuulostaa ihan konekivääriltä.

Pojalla on auktoriteettiä. Mä oon hiljaa ja valahdan takas tyynyä vasten. Hitto. Tää koko tilanne on niin perseestä. Mä oon menettänyt kaiken. Ihan kaiken. Mulla ei oo mitään minkä vuoksi mun pitäs pysyä hengissä. Mutsi ja siskot. Tara, Silas, Miko ja Maatu. Vaan mä oon täällä enää kärsimässä. Tässä paskassa, jota joskus maailmaksi kutsuttiin. Tän auringon alla, joka ennen valaisi meidän elämää, mutta nyt enää tuntuu tuhoavan kaiken elollisen. Miko, fiksuin tyyppi, jonka oon ikinä tavannut, osasi kertoa mitä auringolle on tapahtunut. Pommit vaikutti siihen jotenkin. Huvittavaa. Meidän ja auringon välissä on kaksi planeettaa, mutta ne pommit jotenkin tuhosi auringon oman systeemin. Mä en edes osaa selittää sitä oikein. Miko ymmärsi.

~~~~~~

"Mä olen Kapteeni. Ja sä olet sotilas," kuuluu ääni takaani. Pyörähdän ympäri niin nopeasti kuin pystyn. Ei helvetti. Mun edessä seisoo kaksimetrinen järkäle. Varmaan se oikeasti onkin skappari. Se näyttää ihan siltä. Mä olen nähnyt elämässäni tarpeeks monta skapparia, ne tunnistaa jo kaukaa. Se varmaan nauttii tästä tilanteesta. Tästä millaista elämä nykyään on. Se näyttää kusipäältä. Ne on pahimpia. Ne on arvaamattomia.

"Mä en ole sun sotilaas," vastaan. Skappari tuijottaa mua silmiin. Kovaa. Sen katse on terästä. Ja toivon, et mun katse ei paljasta mun tunteita. "Mistä sä sait ton veitsen?" Skappari nyökkää kohti mun veistä. Silas anto sen mulle. Mä pyöräytän päätäni ihan niin kuin en ymmärtäisi. Mä oon aina ollut epäluuloinen enkä todellakaan oo muuttunut yhtään luottavaisemmaksi. "MISTÄ?" Skappari ärähtää ja tarttuu veitseen. Mä ojennan käteni ja nappaan veitsen sen kädestä, vaikka samalla viillän itseäni.

"Frendi anto sen mulle," sanon samalla, kun pyyhin verta peittoon. Veitsi on tiukasti kädessäni. Mulla ei oo mitään harhaluuloa siitä, etteikö skappari voittas mua, mutta taistelematta mä en luovuta. "Kuka se kaveri on?" Hitto, se ei luovuta. Tuijottaa edelleen silmiin. Mä en aio kieliä kavereistani. En vaikka en oo nähnyt niitä viikkoihin.

Puristan veistä edelleen kädessäni. En halua sanoa mitään. Kai se ymmärtää pian etten aio vastata. Skappari seisoo mun edessä. Sillä on jalat tiukasti maassa. Kädet selän takana. Maastopuku on puhdas ja prässätty. Jalassaan sillä on maiharit. Vilkaisen itseäni. Mulla on edelleen päällä samat vaatteet kuin viemärissä. Joka puolella on kuivunutta verta. Mun omaa verta ja olennon violettia verta. "Onko se kaveri Silas?" Kysymys yllättää mut.