Tappavat säteet

Luku 17.

Mä en saa sanaa suustani. Aika on pysähtynyt. Siinä me seistään käytävällä ja tuijotetaan toisiamme. Minä ja Tara. Tuntuu, ettei millään muulla ole enää merkitystä. Tää tuntuu pahemmalta kuin silloin, kun luulin Taran kuolleen. Nyt se on tietoisesti repinyt mun sydämen hajalle.

"Samu. Liiku," Tara komentaa ja työntää jätkää edellään.

Toisella kädellä Tara nostaa aseen osoittamaan mua. Mä seison paikoillani. En pysty enää mihinkään muuhun. Maatu on siirtynyt mun viereen. Jos voisin liikkua, niin työntäisin sen taakseni piiloon, turvaan. Mutta en voi.

"Teidän ei pitäisi olla täällä. Häipykää. Ossian, kaiken koetun takia saat vielä ilmaisen neuvon. Lähde pois. Katoa. Sä et voi voittaa täällä. Mä en ehkä rakastanut sua, mutta en mä silti halua, että sä kuolet.. kai," Taran sanat jää leijumaan käytävään vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun ne on jätkän kanssa kadonneet käytävästä.

Maatu puristaa mun käsiä ja koittaa palauttaa mua tähän maailmaan, missä en halua enää elää. Suljen silmäni ja hengitän hitaasti muutaman kerran syvään, jonka jälkeen avaan silmät ja katson eteenpäin.

"Mennään ja tapetaan se vitun olio," sähisen Maatulle. En tiedä kenestä puhun.

Mulla ei ole hajuakaan siitä, missä täällä on se huone, jossa sitä oliota ohjaillaan. Mä kuljen eteenpäin välittämättä siitä, miten paljon ääntä musta lähtee. Maatu kävelee mun takana ja mä tunnen sen surun hyökyvän aaltoina mun ympärillä.

Käytävän päässä meidän pitää valita ovi. Koko setti on kuin jostain kauhuleffasta. Valitset väärin ja kuolet. Valitset oikein ja saat muutaman hetken armon aikaa ennen kun joku hyökkää sun kimppuun. Ennemmin tai myöhemmin sä kuolet kuitenkin. Mä seison ovien edessä enkä osaa päättää.

"Ossian, sä pystyt tähän. Mä tunnen sut. Sä selviät tästä," Maatu puhuu hiljaa mun vierellä.

Mä en kehtaa kysyä tarkoittaako "tästä selviäminen" särkynyttä sydäntä vai tätä tehtävää. Avaan vasemmanpuoleisen oven. Ehkä siksi, kun mä oon aina tehnyt niin; valitsen vasemman. Ovi avautuu hiljaa naristen ja pelkään, että se herättää jonkun huomion. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Kukaan ei ryntää meidän kimppuun. Mä astun huoneeseen ensin ja Maatu tulee ihan mun takana.

Ensimmäisenä vastaan hyökkää ulosteiden ja veren sakea katku. Huone on tyhjä lukuun ottamatta keskellä huonetta olevaa tuolia, joka näyttää ihan hammaslääkärin tuolilta. Tuoliin on sidottu hahmo. On epäselvää, onko hahmo mies vai nainen. Elossa se on, koska sen rintakehä kohoilee ja huoneessa kaikuu sen haukkova hengitys. Mä lähestyn hahmoa hitaasti. Joku siinä vetää mua puoleensa. Hahmo on laiha, pelkkää luuta ja nahkaa. Sen pään päälle on vedetty pussi.

Joku hahmossa kutittelee mun mieltä ja muistoja, mutta hahmo on ulkomuoto ei muistuta ketään mun tuntemaa ihmistä, sillä näkyvillä ole iho on täynnä jälkiä. Valkeat vaatteet on värjäytyneet punaisen ruskeiksi. Mitä lähemmäs hahmoa pääsen, sen kamalammaksi haju muuttuu. Hitaasti vedän pussin pois hahmon päästä. Kasvot on muodottomaksi murjottu. Pieni uikutus muuttuu vinkaisuksi, kun valo osuu hahmon avoimeen silmään. Toinen silmistä on muurautunut umpeen.

"Äiti," mun suusta purkautuu parkaisua muistuttava kuiskaus.

Samassa hetkessä Maatu on mun vieressä ja alkaa avaamaan siteitä. Äiti katsoo mua ja yksi yksinäinen kyynel valuu sen poskea pitkin. Mä pyyhin kyyneleen pois hihallani. Maatu on saanut siteet irrotettua ja me nostetaan äiti istumaan. Se ei kuitenkaan jaksa istua kuin hetken ennen kuin rojahtaa vasten mua. Hitaasti se kietoo kätensä mun ympärille.

Maatu kaivaa jo repustaan vaihtovaatteita, jotta me saadaan äidille vaihdettua puhtaat vaatteet. Tehtävä on oletettua haastavampi, sillä äiti on aivan hervoton. Lopulta me on saatu äidille päälle puhtaat housut ja vetoketjuhuppari. Äidin jalat on paljaat, mutta meillä ei ole ylimääräisiä kenkiä, joten Maatu tunkee äidin jalkoihin sukat ja villasukat.

Me puoliksi talutetaan ja puoliksi kannetaan äiti ulos huoneesta. Äidin näkeminen saa mut unohtamaan kokonaan Taran ja sen, miksi me edes tässä rakennuksessa ollaan. Käytävällä meitä vastaan tulee tuttuja. Meidän porukan Minttu ja Jose.

"Oletteko te löytäneet mitään?" Kysyn niiltä pikaisesti.

Ne pyörittää päätään. Meidän oli tarkoitus lähteä viemään äitiä autolle, mutta Minttuun ja Joseen törmääminen muuttaa suunnitelmat. Lähetän kaikki kolme viemään äitiä autolle ja kehotan heitä lähtemään, jos mä en oo palannut auringon nousuun mennessä. Maatu pyörittää päätään kiivaasti, mutta en jää väittelemään asiasta.

En tiedä kauanko meillä on aikaa ennen kuin meidän läsnäolo rakennuksessa huomataan, mutta en voi tehdä muuta kuin kääntää selkäni nelikolle ja toivoa, että en pääsee turvaan.