Tappavat säteet

Luku 16.

Mä johdatan joukkoa kohti lähintä ovea. En tiedä onko se hyvä idea vai ei, mutta mitään muita ideoita mulla ei ole. Mua seuraa hajanainen joukko kimmoja ja jätkiä, meitä on enää seitsemän. Mulla on vahva luotto siihen, että Tara on jossain hoitamassa omia juttujaan ja, että me tavataan vielä jossain, sillä maailma ilman Taraa ei olisi elämisen arvoinen paikka.

Maatu pysähtyy mun taakse, kun me päästään ovelle.

"Ossian, mitä me tehdään? Onko sulla joku suunnitelma?" Se kuiskaa mun korvaan.

En tiedä mitä vastata, sillä mulla ei todellakaan ole mitään suunnitelmia. En mä tiedä tästä mitään. Mä muistelen Skapparin laatimaa suunnitelmaa. Siinä jokaiselle oli oma tehtävä, mutta mä en muista sitä tarkkaan, sillä en ajatellut olevani joukon mukana, kun suunnitelmaa toteutetaan.

"Tehdään niin kuin Skappari käski. Mennään sisälle. Hajaannutaan ja etsitään se huone, josta tätä sekasikiötä ohjaillaan ja tehdään parhaamme, että saataisiin se tuhottua," mä sanon yhteisesti kaikille.

Muut nyökkäilee hyväksyvästi mun suunnitelmalle, tai Skapparinhan se suunnitelma alun perin on. Mä kokeilen ovea, mutta nyt ei ole niin hyvä tuuri, että ovi avautuisi vaan kahvaa painamalla. Mä kaivan taskusta tiirikointivälineeni ja muutaman minuutin päästä ovi aukeaa narahtaen.

Me työnnytään hiljaa hämärään käytävään ja hajaannutaan eri suuntiin. Me ei hyvästellä, vaikka kaikki varmasti tietää, ettei tältä tehtävältä hengissä selviä kuin ani harva. Me lähdetään Maatun kanssa käytävän päässä olevaa ovea kohti, kun osa lähtee käytävää toiseen suuntaan ja muutama jää availemaan käytävän ovia. Jostain kaukaa kuuluu ääniä. Ääni on ulisevaa vaikerrusta, jonka seassa on läimäsyjen ääniä. Ihan kuin jotain hakattaisiin jossain. Mun sydämen ympärille puristuu rautavanne, sillä pelkään, että se joku on Tara. Kauhu siitä, että Tara on epäonnistunut tehtävässään valtaa mun mielen. Tunnen, miten mun silmät sulkeutuu ja askeleet hidastuu. Säpsähdän, kun joku puristaa kättäni. Avaan silmät ja katson alas Maatua kohti.

"Se ei ole Tara. Se ikinä uikuttaisi tuolla tavalla. Tara on kova mimmi," Maatu lohduttaa mua ja tunnen, miten mun henki taas kulkee. Maatu on oikeassa, Tara ei ikinä pitäisi ääntä.

Me kuljetaan hitaasti kohti ovea, jonka alta tulvii kirkasta valoa käytävän hämärään. Mä puristan Maatun kättä. Tiedostan oman heikkouteni selvääkin selvemmin tässä hetkessä. Mä luulin kerran jo menettäneeni Taran. Silloin me löydettiin toistemme luo, mutta nyt, jos mä menetän sen, niin mulla ei ole mitään syytä elää tässä maanpäällisessä helvetissä.

Maatu ottaa johdon. Se vääntää varovasti kahvasta ja ovi aukeaa äänettömästi valaisten käytävän meidän takana. Me pujahdetaan oven raosta ja suljetaan se takanamme yhtä äänettömästi kun avattiinkin. Mun katse poukkoilee pitkin seiniä ja kattoa, yritän etsiä katseellani merkkejä mahdollisista valvontakameroista, mutta mikään ei pistä silmään, joten me jatketaan eteenpäin. Äänet kuuluu kokoajan paremmin ja entistä selvempinä. Muuten kaikkialla on ihan autiota. Ei kuuluu askeleita, vain vaikerrusta ja nyt ne äänet, jotka tunnistaa selvästi lyönneiksi.

Me ollaan edetty käytävää joitain kymmeniä metrejä, kunnes ovi aukeaa yllättäen aivan meidän edessä. Käytävälle tulee valkoisiin housuihin ja paitaan pukeutunut nuori. Tyyppi on suurin piirtein mun ikäinen. Se pysähtyy mut nähdessään. Sen silmät on samanväriset kuin mulla. Mulla on tunne, että katsoisin peiliin. Niin samannäköisiä me ollaan. Mä olen vähän pidempi, mutta en merkittävästi.

"Samu, liikettä. Nyt nopeasti. Meidän pitää päästä täältä pois ennen kuin ne tuo ryhmän tänne. Mä en halua kuulla, mitä niille.." lause katkeaa, kun Tara luo silmänsä muhun.