Tappavat säteet

Luku 13.

Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta. Auton sivuikkunoiden eteen on viritelty verhoja ja pyyhkeitä, jotta auringon säteet ei pääsisi sisälle autoon. Tuulilasin päälle on liimattu kalvo, joka maalaa koko edessä näkyvän maailman ruskeaksi. Tara nukkuu ja Maatu tuijottaa eteensä. Miko ja Maatu olivat tunteneet toisensa jo entisessä elämässä.

"Miko ja mä.. Meidät kaikki vietiin sieltä hotellilta silloin. Sä ja Tara lähditte etsimään ruokaa. Ei ollut kulunut kuin ehkä puol tuntia, kun jotkut jampat tuli mustissa vaatteissaan ja otti meidät mukaansa. Silas onnistui haavoittamaan yhtä, mutta ei meistä ollut vastusta niiden kaasuille. Mä en tiedä kauanko me vietettiin aikaa siinä pakettiautossa, mutta Miko yritti parhaansa mukaan selvittää ketkä meidät on napanneet. Se puhui ja yritti onkia tietoja. Sä tiedät, että se pystyy... pystyi... puhumaan itsensä ulos mistä tahansa tilanteesta. Silas oli hiljaa. Lopulta meidät siirrettiin yhteen mökkiin, jossa oltiin aikamme, varmaan viikkoja. Kun mua ja Silasta lähdettiin siirtämään, niin Miko jäi sinne. Se on viimeinen kerta, kun mä näin sen. Viimeisenä asianaan se katsoi mua ja sanoi, että maailma tulee vielä ennalleen," Maatu puhuu hiljaa.

Puristan Maatun kättä, sillä en tiedä, mitä muutakaan tehdä. Mikään mitä mä teen ei tuo Mikoa takaisin.

"Miko oli selvillä siitä, kuka ohjailee sitä otusta. Mä luulen, että se tiesi, miten me voidaan auttaa. Se oli ihan helvetin fiksu. Sen takia ne kaapparit eivät sitä ikinä kiduttaneet samoin kun mua tai Silasta. Miko pystyi puhumalla selviämään tilanteista ja se tiesi ihan kaiken, joten ne kaapparit halusi siltä tietoja. Mä oikeasti uskoin, kun Miko sanoi, että me selvitään tästä. Mä en enää tiedä uskonko niin," Maatu sopertaa katkonaisesti vasten mun kaulaa.

Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mitä lähemmäs tukikohtaa me päästään sen enemmän mua vituttaa. Tää koko paska elämä ja kaikki, mitä me on jouduttu tekemään. Mä todella toivon, että mutsi ja siskot on kuolleet, ettei niiden oo tarvinnut kokea tätä kaikkea. Ehkä kuolleet on niitä oikeasti onnekkaita.

Lopulta Maatukin nukahtaa. Auto on hiljainen. Vaan Aatos on hereillä mun lisäksi. Mä en vieläkään pidä koko jätkästä, mutta jollain tapaa sitä on pakko arvostaa. Se uskoo täysillä tähän asiaan ja luottaa Skappariin jokaisella solullaan. Se on varmasti valmis kuolemaan Skapparin puolesta. Mä en ole. Mä kuolen jonkun muun puolesta, mutta en ikinä Skapparin puolesta tai tän mission takia.

Matka tuntuu kestävän ikuisuuden, mutta samalla se menee ohi hujauksessa. Aatos ohjaa auton metsätien mutkaan. Hiljalleen porukat herää ja me valutaan auton ulkopuolelle. Nappaan repun mukaani, vaikka Tara sanoo, että ei kannata vielä tälle tiedustelureissulle ottaa reppuja mukaan, sillä tullaan kohta autolta hakemaan lisää varusteita. Maatu nyökkää ja jättää reppunsa takapenkille.

Aurinko on onneksi painunut horisontin taakse ja vienyt tappavat säteet mukanaan. Metsä on hiljainen ja tuntuu oudolta ajatella, että me ollaan muutamien satojen metrien päässä yhteenotosta. Alle kilometri ja joku meistä voi kuolla. Kymmenisen minuuttia ja me ollaan sen rakennuksen luona, josta ohjaillaan ihmiskunnan tuhoajaa.

Meidän jono kulkee äänettömästi. Tara johtaa porukkaa ja Aatos pitää perää, me muut ollaan niiden välissä. Maatu puristaa mun hupparia, jotta pysyisi mun tahdissa. Tara nostaa käden pystyyn ja koko jono pysähtyy. Kurkin edellä olevien ohi ja näen, miten metsän reunassa on metalliaita. Aidan takana on autiota. Koko paikka vaikuttaa tyhjältä. Siksi mä ylllätyn, kun mun takaa kuuluu karjaisu.

"PAIKOILLANNE!"