Tappavat säteet

Luku 14.

Mä käännyn hitaasti ympäri. Niin tekee kaikki muutkin. Muutama kimma on nostanut kädet pystyyn. Aatos katsoo kysyvästi naamioitua miestä, joka seisoo nyt meidän edessä. Näky on oikeastaan aika koominen, kun Aatos kallistaa päätään kuin pohtien, että mitä on mennyt pieleen. Tunnen, miten Maatu astuu lähemmäs mua ja tiukentaa otettaan mun hupparista. Kurkkaan taakseni ja yritän etsiä katseellani Taraa, mutta sitä ei näy missään.

"Seuratkaa mua," mies sanoo.

Kukaan meistä ei kuitenkaan liikahda. Mä käännyn ympäri ja annan katseeni pyyhkiä koko meidän joukon läpi kunnes se lopulta löytää Taran. Tara seisoo samassa paikassa missä aiemmin, nyt sillä on vaan radiopuhelin kädessä ja se puhuu jollekin. Mä yritän lukea sen huulia, mutta en ymmärrä. Mistä se on radiopuhelimen saanut? Kelle se puhuu? Skapparille? Ja mitä se puhuu?

"Et kai sä kuvittele, että sä saat meidät yksin siirrettyä johonkin? Meitä on vittu kymmenen ja sua vaan yks. Sä oot sekasin. Jokainen laskee nyt kätensä alas. Paitsi sä. Heitä se ase pois ja nosta käpälät ylös," Aatos on löytänyt äänensä. Kimmat tottelee sitä ja laskee kädet alas.

Mies meidän edessä puolestaan ei edes viitsi katsoa Aatosta. Se tuijottaa jonnekin mun taakse. Ihan niin kuin tää äijä olisi robotti. Aatos rynnii sitä kohti ja silloin se kohdistaa katseensa Aatokseen, mutta niin se myös siirtää aseen osoittamaan Aatosta. Aatos naurahtaa ja jatkaa liikkumista. Mies ampuu. Luoti lävistää Aatoksen vatsan.

Aika tuntuu hidastuvan ja nopeutuvan samaan aikaan. Aatos putoaa maahan kuin hidastettuna. Sen kädet menee automaattisesti haavan päälle. Lähimmät syöksyy Aatoksen ympärille. Ne polvistuu sen viereen. Joku painaa haavaa. Aatoksen hengitys muuttuu katkonaiseksi. Mä en tiedä pitäisikö mun mennä sen luo vai ei. Maatu repii mun hupparia. Etsin katseellani Taraa, mutta en löydä sitä enää. Tara on kadonnut. Metsäpolulla vallitsee kaaos. Ihmiset huutaa. Mies sohii aseellaan ympäriinsä. Aatos kuolee. Missä on Tara?

TARA

Tää ei mennyt nyt ihan suunnitelmien mukaan. Oikeastaan mikään ei oo mennyt muutaman viimeisen vuoden aikana suunnitelmien mukaan. Ensin, entisessä elämässä, mä en päässyt haluamaani kouluun ja se tuntui maailmanlopulta. Sitten tuli oikea maailmanloppu. Eipähän tarvinnut pohtia mitä tekee elämällään peruskoulun jälkeen, kun piti vaan selviytyä. Mun perhe kuoli, mun ystävät kuoli. Tai niin mä luulin aina viime kuukausiin asti. Mä surin mun vanhempia ja mun ystäviä. Samun, mun poikaystävän, menettäminen sattui ihan helvetisti. Mä olin oikeasti surullinen, kun mä tapasin Maatun, Mikon, Silaksen ja Ossianin. Niin, Ossian. Sen harmaat silmät oli samanlaiset kuin Samun silmät. Jos mä katsoin sitä silmiin niin mä saatoin kuvitella Samun sen tilalle.

Mä annoin itseni ihastua Ossianiin tai ehkä ajatukseen ihastumisesta. Mä myönnän, että mä käytin hyväkseni Ossiania, ainakin jollain tapaa. Mä sain paremman olon itselleni, kun olin sen kanssa. Mutta kyllä mä oikeasti uskon, että se tiesi, etten mä ihan täysillä ole mukana, ollut mukana. Kun Ossian puoli vuotta sitten ilmaantui mun parakkiin mä olin shokissa. Mä olin joo onnellinen, ettei se ollut kuollut. En mä ole paha ihminen. Musta oli ihana saada se takaisin.

Mutta kolme kuukautta sitten mä sain viestin eräältä ihmiseltä. En edes tiedä kuka se oli, mutta se oli saanut viestin joltain muulta ja niin edelleen. Viesti oli kulkenut monien käsien läpi, mutta mun ei tarvinnut kuin vilkaista sitä ja mä tunnistin Samun käsialan. Samu olikin elossa. Mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä niin kuin viestissä sanottiin. Ja tässä sitä nyt ollaan, koputtamassa oveen, jonka toisella puolella pitäisi olla Samu. Mulla on reput mukanani, mun ja Maatun, kun Ossian itsepäisesti halusi ottaa omansa mukaan. Ossianin repussa on osa nanoista, mutta nyt on pärjättävä näillä. Mä en tiedä tapetaanko toiset vai viedäänkö ne jonnekin, mutta mua ei kiinnosta. Mä näen pian Samun.