Tappavat säteet

Luku 8.

Makaan punkassani, kun kuulen metsästysporukan tekevän lähtöä. Pidän silmät kiinni enkä kiinnitä huomiota toisten ääniin. Kierrän käteni tiukemmin Taran ympärille ja hautaan kasvoni sen hiuksiin. Parakki tyhjenee vähitellen. Ensin ovesta lähtee metsästysporukkaan kuuluvat jannut, sen jälkeen muijat omiin treeneihinsä. Muutamat jätkät, jotka jäi jälkeen lähtee myös pihalle. Pian me ollaan Taran kanssa kaksin.

Taran huulet hakeutuu mun huulille. Voi luoja miten mä rakastankaan tätä enkeliä. Siirrän käteni Taran paidan alle. Sen iho on niin silkinpehmeä. Nää lyhyet ja tiukasti kielletyt hetket auttaa mua jaksamaan päivästä ja viikosta toiseen.

On mennyt jo viikkoja siitä, kun me haettiin Maatu ja Silas tänne. Skappari oli tyytyväinen meihin ja me saatiinkin viikon verran olla suht' rauhassa. Meidän ei tarvinnut lähteä metsälle ja saatiin silti hyvin ruokaa. Täällä on todella tarkka systeemi sen suhteen kuka saa mitäkin ja miten paljon. Jotenkin niin kummallinen fiilis elää maailmanlopun keskellä. Välillä musta tuntuu, että kaikki tää on jotain painajaista, että mä herään omasta sängystä ja kaikki on niin kuin ennen. Että mulla on koulu, kaverit ja salibandytreenit. Toisinaan mä kiroan kaikki ihmiset alimpaan helvettiin. Miksi jonkun kusipään piti olla niin vitun itsekäs, että yritti kehittää jotain sellaista mitä ei voi hallita?

Mä en usko, että kukaan haluaisi elää tätä aikakautta. Mä kadehdin niitä, jotka elivät ennen meitä. Toisaalta kuolleet on onnekkaita. Joskus toivon, että olisin kuollut siellä viemärissä sen olion käsiin. Tosin siinä tapauksessa mä en olisi saanut tietää, että Tara on kunnossa enkä olisi ikinä saanut selville mitä Silakselle ja Maatulle oli tapahtunut. Ota näistä mun ajatuksista sitten selvää. Mikä on hyvä milloinkin.

Puristan Taraa tiukemmin kiinni itseeni. Lopulta meidän on kuitenkin pakko nousta ylös ja kohdata jälleen uusi päivä tässä maailmanlopun helvetissä. Aurinko paahtaa nykyään niin armotta, että pienikin hetki suorassa auringonvalossa polttaa sun ihon välittömästi. Vielä kuukausi sitten sä pystyit oleilemaan auringossa, kunhan muistit pitkät vaatteet ja aurinkorasvan, nyt se on ihan mahdoton ajatus. Vittu, mitä paskaa.

Suihkun jälkeen vedän pinoista mieluisimmat vaatteet ylleni ja rasvaan ihoani rasvalla, jonka pitäisi auttaa auringon armottomia säteitä vastaan. Tara letittää hiuksiaan ja tuijottaa samalla parakin ikkunasta pihalle. Kierrän käteni Taran ympärille ja katson mikä ulkona Taraa kiinnostaa. Ikkunasta avautuva näkymä ei ole mitenkään ihmeellinen. Eri väriset parakit seisovat pitkissä riveissä niin pitkälle, kun silmä kantaa. Parakkien välit on katettuja, jotta ihmisten olisi turvallista kulkea päivälläkin. On majoitusparakkeja, sairaalaparakkeja, toimistoparakkeja, varastoparakkeja sekä sellaisia parakkeja, joihin meillä ei ole mitään asiaa. Osassa noista harmaista rakennuksista on varmasti vankeja, sillä niistä kaikuu kammottavaa huuto toisinaan. Jokaisella parakilla on oma värinsä. Majoitusparakit on vihreitä, sairaalat valkoisia, toimistot sinisiä ja niin edelleen.

Muutaman majoitusparakin välissä seisoo joukko tyyppejä juttelemassa. Tunnistan niistä muutaman oman parakin väeksi. Parakkien väki pysyy aika hyvin omissa porukoissaan. Sen asian mä olen oppinut näiden kuukausien aikana täällä. Sä et sekaannu toisen parakin asioihin. Sä et jaa oman parakin asioita muiden kanssa. Täällä kuuluisi ajatella aina ekana omaa parakkiaan. Homma ei kuitenkaan mee niin, sillä kaikki ajattelee aina ensin omaa etuaan ja vasta sitten parakkiaan. Alkuun täällä on kuulemma ollut tiukempaa, kihot on olleet tarkempia siitä, ettei parakit kommunikoi keskenään. Mun aikaan on ollut vapaampaa, mutta silti tuommoiset porukat niin kuin tuo tuolla ulkona on hajotettu, jos sellainen on Skapparin tai jonkun muun kihon näköpiiriin osunut.

Mä en vieläkään osaa suhtautua tähän paikkaan oikein. Alkuun mä luulin, että meistä tehdään jonkunlainen armeija, joka taistelee Skapparin puolesta katkeraan loppuun saakka. Joinain päivinä meitä treenataan ihan niin kuin varusmiehiä joskus aikoinaan. Toisina päivinä meitä simputetaan, meidän mielet yritetään hajottaa, jotta meistä saataisiin samanlaisia kuin he itse ovat. Meille annetaan ruokaa sen mukaan miten hyvin me on suoriuduttu millon missäkin tehtävässä mitä ne meille antaa. Joinain päivinä me ei saada ruokaa ollenkaan. Toisina päivinä meille tarjoillaan häränlihapihvejä kermaperunoiden kanssa. Niiden päivien varalle, jolloin me ei saada mitään syötävää ollaan me Taran kanssa säästetty ruokaa. Meillä on jemmassa niin näkkäriä, hapankorppuja kuin säilykkeitäkin ja juomaa.

Toisinaan mä mietin lähtöä täältä. Pakkaisin vaan kamani ja lähtisin. Ei sillä, että mulla hirveesti mitään ois. Oikeastaan mitään omaa mulla ei ole, jos ei lasketa meidän ruokavarastoja. Mutta mä todellakin nappaisin vaatteita mukaani kylppärin hyllyiltä.

Tara huokaisee ja mä tiedän, että se valmistautuu tähän tulevaan päivään. Mä suukotan nopeasti Taran niskaa ja päästän sitten käteni valahtamaan alas. Me käännytään ja astutaan yhdessä ulos ovesta polttavaan aurinkoon.