Tappavat säteet

Luku 7.

Päästän Maatusta irti ja hitaasti se tiputtaa kätensä sivuilleen. Mun poskea tykyttää. Katselen hitaasti ympärilleni. Siellä täällä on patjoja, joillain patjoilla makaa ihmisiä. Lopulta mun katse pysähtyy Maatun vieressä seisovaan jannuun. Annan katseeni hitaasti liukua vahvan varren läpi kohti pistäviä sinisiä silmiä. Ne on täysin samanlaiset kuin isoveljellään.

"Mä tulin palauttaan tän," sanon ja ojennan puukon Silakselle. Se ojentaa kätensä ja ottaa puukon hitaasti itselleen.

"Kiitos. Ja nyt me painutaan vittuun täältä," Silas vastaa.

"Tara odottaa, samoin muu ryhmä. Kuinka moni lähtee?" Kysyn, vaikka se tuntuu tyhmältä. Tietysti kaikki haluaa lähteä täältä. Mä ihmettelen miten ne vieläkin makaa noilla patjoilla.

"Mä ja Maatu. Kuolleet ei kaipaa pelastajaa," vastaa Silas jäisellä äänellä. Ääni vastaa sen silmien sinistä kylmyyttä.

Johdatan toiset pahvilaatikoiden täyttämään huoneeseen. Missään ei näy jälkeäkään Tarasta tai Aatoksesta, mutta mä tiedän et ne on täällä. Talutan, puoliksi kannan Maatua sylissäni ja suuntaan kohti ikkunoita, joista me tultiin sisään. Ja siinä ne on. Tara ja Aatos. Tara hyppää Silaksen kaulaan. Sen jalat kiertyy Silaksen vyötärön ympärille ja Silas kietoo kätensä tiukasti Taran ympärille.

Ikkunasta ulos pääseminen vaati aikamoista akrobatiaa ja vähän tuuriakin, sillä Maatu on todella huonossa kunnossa. Ulkona auringonvalossa näkee, et se on pelkkää luuta ja nahkaa. Vaatteet roikkuu sen päällä. Jokainen näkyvillä oleva ihokaistale on viiltojen, pistojälkien ja palovammojen peitossa.

Aatos yrittää nostaa Maatun kannettavakseen, mutta Maatu kieltäytyy. Mä nostan Maatun selkääni ja Tara johdattaa meidät metsän poikki. Me kuljetaan hiljaisuuden vallitessa monta tuntia, mutta vaikka Silas on kova sissi niin sekin on kärsinyt ja väsyy koko ajan enemmän.

Me leiriydytään metsän siimekseen noin neljän tunnin matkan päähän tukikohdasta. Silas ja Maatu makaa maassa, kun me muut pystytetään telttoja ja kaivetaan repuista ruokaa. Maatu ja Silas siirtyy toiseen telttaan. Mä ja Tara mennään perässä. Aatos saa olla toisessa teltassa kimmojen kanssa.

"Kerro. Miten te löysitte meidät? Ketä nää muut on? Missä te ootte olleet?" Silas tenttaa.

Seuraavien tuntien aikana mä kerron oman tarinani ja Tara omansa. Aina välillä Silas kysyy jotain. Maatu makaa paikoillaan ja kuuntelee meitä ihan hiljaa. Tara silittää Maatun hiuksia hajamielisesti samalla kun mä leikin Taran hiuksilla. Me syödään ja muut käy nukkumaan, mutta mä pysyn hereillä. Uni on karttanut mua jo pitkään. Leikin Taran hiuksilla läpi valoisan yön ja kuuntelen tarkasti ympäristöäni. Tiedän, että toisista joku vartioi ulkona koko ajan.

Aatos huikkaa, että on aika nousta. Me syödään hieman ja kootaan sitten leiri kasaan. Matka kohti tukikohtaa jatkuu hitaasti, mutta varmasti. Me vältetään isoja teitä ja pysytellään mahdollisimman paljon metsässä, sillä kadut on täynnä partioivia sissejä.

Kuuden tunnin patikoinnin jälkeen me ollaan tukikohdan porteilla. Siellä seisoo Skappari vartiossa. Se tuijottaa meitä pitkään. Mä odotan reaktiota, jotain normaalista poikkeavaa. Me noudettiin sen veli, mutta se ei tee mitään, ei reagoi mitenkään. Se nyökkää meille ja me seurataan sitä päärakennukseen. Maatu nojaa muhun ja mä haluisin viedä sen mieluummin suoraan sairastupaan, mutta tiedän, ettei nyt ole oikea hetki kapinoida.

Toimistossaan Skappari laittaa meidät kertomaan kaikki mitä me tehtiin reissun aikana. Sen jälkeen se ottaa kohteekseen Maatun. Se juottaa Maatulle sinistä nestettä. Ja Maatu kertoo kaiken. Mä tiedän, miten totuusjuomana tunnettu neste toimii. Aivan sama mitä yrität niin kerrot totuuden. Mäkin olen kerran joutunut juomaan sitä.

Maatun jälkeen on Silaksen vuoro. Mä ehdin jo ajatella, että Skappari ei juottaisi litkua sille, mutta kyllä vaan. Lasilinen sinistä nestettä annetaan Silakselle ja nopeasti se kulauttaa nesteen kurkusta alas. Silas sulkee silmänsä ja alkaa puhumaan. Skapparin ei edes tarvii kysyä mitään. Silas vaan puhuu. Ja ne asiat, joita se kertoo on aivan kammottavia.

Mä en ymmärrä miks tää kaikki tapahtuu tässä maailmassa juuri nyt, mutta ilmeisesti Silas tietää jotain. Miko tiesi paljon ja Skappari tietää varmasti kaiken. Kuuntelen Silaksen puheita siitä, miten tiedemiehet olivat alkujaan halunneet kehittää täydellisen sotilaan. Tää olento, joka nyt niittää ihmisiä kuin viljaa on jotenkin epäonnistunut kokeilu. Ja se on vissiin niiden pommienkin takana, jotka vaurioittivat aurinkoa. Olion tarkotus on varmaan tuhota koko ihmiskunta. Silaksen mukaan olion ohjaaminen on todella vaikeaa, sillä se ei ota käskyjä vastaan muilta kuin luojiltaan. Nää tyypit ovat ilmeisesti nyt päättäneet tuhota tän maailman. Ihmiset on jakautuneet ainakin kolmeen eri ryhmittymään, jotka ajaa omia etujaan. Skappari on edelleen valtion asialla ja osa sitä porukkaa, joka yrittää saada järjestyksen palaamaan maailmaan. Niillä on kasapäin tällaisia tukikohtia, johon ne värvää kaikki sen arvoiset. Niillä on labroja, jossa ne yrittää selvittää miten ne voisi peruuttaa ne asiat mitä auringolle on tapahtunut. Vai voiko niitä edes peruuttaa.

Arvellaan, että kolmannes maailman ihmisistä on kuollut tän puolentoista vuoden aikana. Joko se olento on teurastanut ne tai sitten ihmiset on kuolleet erilaisissa kahakoissa tai nälkään. Toinen kolmannes on kadonnut. Kadonnut niin kuin mun mutsi ja siskot. Mä tiedän, että mä olen onnekas, kun pääsin Skapparin porukkaan, mutta mä silti kaipaan jollain tapaa kotiin. Okei, mä en olisi ikinä tavannut Taraa, jos tätä kriisiä ei olisi tapahtunut. Ja Tarasta mä en kuitenkaan suostu luopumaan mistään hinnasta.

Oon niin omissa maailmoissani, etten huomaa miten muut ovat jo lähtemässä kunnes Tara nykäisee mut mukaansa. Me kävellään omaan parakkiimme. Silas ja Maatu menevät Skapparin matkassa sairaalaan. Mä vilkaisen vielä kerran taakseni ja nään Maatun hymyilevän.