Tällä kertaa valitsen oikeanpuoleisen oven. Tämä ovi ei aukea ilman tiirikointia. Oven takana avautuu huone täynnä tuoleja. Tällä kertaa tuolit ovat aivan tavallisia. Tuolit on aseteltu riveihin niin, että jokainen istuja näkee lasiseinän läpi alas isoon halliin. Hallissa on ihmisiä tietokoneiden äärellä. Lisäksi hallissa on iso häkki. Häkissä on se olio. Se sama, jonka näin siellä paskaisessa viemärissä yli vuosi sitten. Olio säteilee ympärilleen pelkkää pahuutta, mutta sen kauneus on jotain ylimaallista. Tunnen kutistuvani sen ylimaallisuuden edessä. En vieläkään tiedä kumpaa sukupuolta olio edustaa eikä sillä ole lopulta merkitystä. Vain sillä on merkitystä, etten meinaa millään saada silmiäni irti sen kauneudesta. Vasta kun olio vastaa suoraan katseeseeni tajuan, että mullahan oli tehtävä eikä sitä suoriteta kuolaamalla ultimaattisen pahuuden perään.
Olion kiinnittäessä huomionsa muhun myös ihmisten päät kääntyvät muhun päin. Kaikkia kiinnostaa, mitä olio katsoo. Mä tipautan itseni äkkiä lattialle. Mun polvet ja kämmenet tömähtää lattiaan kunnon jysäyksellä, mutta toivon, ettei äänet kuulu alas halliin asti. Kaivan aseet repusta ja tarkistan, että niissä on lippaat täynnä. Tungen ylimääräiset lippaat reisitaskuihin. Kiroan sitä, etten ole tän paremmin valmistautunut. Heitän repun takaisin selkääni ja ryömin lattiaa pitkin kohti ovea, joka johtaa todennäköisesti halliin. Varmuutta mulla ei ole, mutta toivon niin.
Mun idea on susi jo syntyessään, sillä ainoa, mitä mä keksin on mennä halliin ja alkaa ampumaan. Mitä muuta tehdä, mä en tiedä. Mä toivon, että Miko olisi täällä kertomassa kaikki tietonsa. Mä toivon, että Tara olisi täällä, mun rinnalla taistelemassa. Mä toivon, että Silas olisi varmistamassa meidän selustan. Mä toivon, että Maatu olisi täällä paikkaamassa meidän haavat. Mutta kukaan niistä ei ole täällä. Mä olen ihan yksin. Mun täytyy selvitä tästä aivan yksin.
Hivutan oven auki ja kuinka ollakaan, siellä on portaat, jotka vie alaspäin. Nousen pystyyn ja alan hiipimään portaita alas. Jos joku tulee näihin portaisiin kummasta tahansa suunnasta niin mä olen loukussa. Oli maailman paskamaisin idea tulla tänne. Sätin itseäni koko matkan portaita alas. Oven edessä pysähdyn ja vedän syvään henkeä. Juuri, kun mä olen tarttumassa oven kahvaan ovi aukeaa ja mä seison vastakkain miehen kanssa. Mies on lähellä eläkeikää. Epäröin ainoastaan sekunnin, mutta siinä ajassa mies on ehtinyt avata suunsa ja huutaa. Enää en pohdi, vaan nostan aseeni ja laukaisen. Mies tipahtaa lattialle kuolleena.
Enää ei ehdi ajatella, nyt on pakko vaan toimia. Ammun ensimmäisen aseen lippaan tyhjäksi ja sitten toisen. Aseiden lataaminen sujuu nopeasti, mutta silti siinä ajassa ehtii luoti nirhaista käsivarttani. Nämä tyypit ei oo kovin hyviä ampumaan. Mun pitäis olla jo kuollut, näitä on kymmeniä tässä huoneessa, mutta päätelle niiden asustuksesta ne ei oo sotilaita vaan tiedemiehiä. Ehkä mun pitää jättää joku niistä eloon, että ne osaa sammuttaa ton olion. Onko se edes mahdollista, tuon olion sammuttaminen?
Hitaasti etenen kohti huoneen keskustaa, jossa olion häkki sijaitsee. Ihan kuin mun olisi pakko päästä sen läheisyyteen. Lopulta mä olen siinä. Suoraan häkin edessä. Ammun varmuuden vuoksi muutaman laukauksen kohti sitä, mutta kuten ajattelin, luodit kimpoutuu lasista eikä lasiin jää edes nirhaumaa merkiksi osumasta. Käännän selkäni oliolle ja annan katseeni kiertää läpi huoneen. Osa miehistä ja naisista on piiloutuneet pöytiensä alle, osa on kuolleita ja haavoittuneita. Muutama on paennut yläkertaan, näen sen lasin läpi, kun katson ylös.
"Noniin. Kuka teistä kertoo, miten tämä vitun paska tapetaan?" Huudan huoneeseen. Mun huuto kimpoilee seinästä toiseen eikä kukaan vastaa.
YOU ARE READING
Tappavat säteet
Science FictionMaailma on sekaisin. Ihmisiä katoaa, aurinko polttaa ja rakkaita ei löydy mistään. Hän kulkee eteenpäin eikä katso taaksensa. Hän haluaa löytää perheensä ja ystävänsä, mutta mitä se maksaa? Miten elää maailmassa, jossa mikään ei ole niin kuin kuului...