Tappavat säteet

Luku 6.

Päivät ja viikot kuluvat parakissa tasaisen tappavaan tahtiin. Me treenataan. Me metsästetään. Me syödään. Me nukutaan. Aatos ja muut antaa mun olla rauhassa. Mä teen kaiken mitä ne pyytää. Mä en kuitenkaan anna kaikkeani. Treeneissä en ikinä ole viimeinen, mutten koskaan ole myöskään ensimmäinen. On turvallisinta olla keskikastia. Niin muhun ei kiinnitetä liikaa huomiota. Tara on tärkeä tälle parakille. Niin enkeli kuin se onkaan, niin se on myös todellinen taistelija. Se johtaa joukkoja, se laatii strategiat, se on johtaja-ainesta.

Makaan punkallani ja tuijotan Taraa. Se luennoi joukoille kuin kenraali. Mä en ole vielä päässyt selvyyteen miksi Aatos on tän parakin päällikkö. Se kun näyttää antavan muiden hoitaa hommat ja ottaa itse rennosti. Kesken Taran puheen Skappari harppoo avonaisesta ovesta sisään ja kaikki parakissa oleva liike pysähtyy kuin seinään.

"Meillä on johtolanka. Mä haluan Taran plus kolme parakin parasta," Skappari komentaa. Jokainen tietää oman sijoituksensa. Mä olen sijalla 8. Meitä on 16. Tara on sijalla 4. Tara siirtyy Skapparin eteen. Pian siinä on kolme muutakin, Aatos sekä kaksi kimmaa. Toinen on se, joka uhitteli mulle täällä ensimmäisenä iltana, Manna.

"Mä en lähde ilman Ossiania," Tara pamauttaa päin Skapparin naamaa. Skappari kallistaa hieman päätään ja nyökkää. Se siirtää katseensa muhun ja viittaa mut riviin. Kiitos Tara.

"Me saatiin puristettua tietoja muutamalta vangilta. Niillä on meille kartta, jonka avulla me voidaan löytää muutama kadonnut henkilö," Skappari puhuu nopeasti, tykittäen sanoillaan meitä. Eli meillä on mahdollisuus löytää Silas. Hitto. Tähän tilaisuuteen mä tartun. Puristan veistä taskussani. Meidän kuuluisi luovuttaa aseet jokaisen treenin jälkeen varastolle, mutta Silaksen veitsi on ja pysyy mulla niin pitkään kunnes saan palautettua sen omistajalleen.

Skapparin poistuttua ryntään kylpyhuoneen ovelle. Tara on mun kannoilla. Me suljetaan ovi takanamme. Taran kädet kietoutuu mun kaulaan ja sen jumalaiset huulet löytää mun huulet. Mä painan Taran vasten seinää ja annan käsieni vaeltaa pitkin sen kurvikasta vartaloa. Taran kädet sukeltaa mun hiuksiin.

~~~~~~~

"Missä vitussa me ollaan?" Aatos kuiskii vihasesti mun edessä. Tara käskee sen olla hiljaa. Me ollaan just siellä missä pitääkin. Herra parakinjohtaja tietäs sen, jos osais lukea karttaa. Meidän edessä näkyy matala, kaksikerroksinen varastorakennus. Me ollaan maastouduttu puuston sekaan ja tarkkaillaan näkyykö alueella mitään elämää. Me on kuljettu puoli päivää tähän kohteeseen, enkä mä anna kenenkään pilata tätä mahdollisuutta löytää Silas.

Varastoa kiertää vartija ympäri koko ajan. Varmasti sisälläkin on jonkinlainen vartiointi. Mä hivelen Silaksen veistä ja yritän keskittää ajatukseni ainoastaan Silakseen. Mä aion löytää sen jätkän. Aion löytää myös Mikon ja Maatun. Tuijotan vartijaa, joka kävelee kohti varaston kulmaa. Taran antaessa merkin spurttaan kohti varastoa. Ennen kuin kukaan ehtii huomata, kiipeän vesiränniä pitkin kakkoskerroksen ikkunalle odottamaan muita. Vartijan seuraavan kierroksen jälkeen Tara tulee viereiselle ikkunalle. Jälleen vartijan kierros ja sitten Aatos onkin jo mun toisella puolella. Loput ryhmästä jää vartioon metsän reunaan. Nitkutan ikkunan auki ja kierähdän ikkunasta sisään. Mun kummallakin puolella Tara ja Aatos tekee samoin.

Sisällä on hämärää. Me on päädytty johonkin suureen huoneeseen pahvilaatikoiden keskelle. Täällä tuskin on mitään muuta vartiointia kuin fyysiset vartijat ja niistä me selvitään. Nopeasti hiivimme ovelle. Tara raottaa ovea, jotta mä pääsen pujahtamaan ulos. Mä tulen käytävälle, joka jatkuu kumpaankin suuntaan. Käännyn oikealle, sillä siellä on pimeämpää ja hiljaisempaa. Sekä siksi, että niin mun vaisto sanoo. Vasen käteni puristaa tiukasti Silaksen veistä. Aivan kuin veitsi johdattaisi mua omistajansa luo.

Hiivin käytävää eteenpäin, kunnes saavutan mustan oven. Ovi on suljettu erilaisilla ketjuilla ja lukoilla eikä siinä ole ikkunaa. Huone on hiljainen, pelottavan hiljainen, vaikka oven alta kajastaa heikko valo. Lukkojen tiirikoiminen on mun erikoisosaaminen, joskaan kukaan meidän parakissa ei tiedä sitä. Tai tietty Tara tietää, mut se enkeli nyt tietääkin musta kaiken.

Ongin taskustani välineet ja kampean lukon kerrallaan auki. Yritän toimia niin hiljaa kuin mahdollista, jotta en herätä huomiota huoneen sisäpuolella tai alakerrassa. Raotan ovea hieman, jotta näen huoneeseen. Ensimmäinen asia mitä tajuan, on isku naamaan. Toinen asia minkä tajuan, on potku polvitaipeeseen. Olen kuitenkin nopeasti jaloillani ja veitsi valmiina iskemään. Ennen kuin ehdin iskeä, tunnen miten joku hyppää kaulaani.

"Ossian! Sä olet elossa!" ääni huutaa korvaani.

"Maatu! Muru!" Kierrän käteni Maatun hennon varren ympärille. Hitto, että se on laiha. Se on laihtunut.