Ruudinsavua

Luku 8

Graysonin jokainen lihas oli kuin tulessa, sisuskalut yrittivät väkisin tunkea itseään ulos ja jopa tukka oli kipeä. Maailma keinui hitaasti puolelta toiselle ja teki välillä nopean pyörähdyksen vastakkaiseen suuntaan. Oli pimeää, mutta jossain kaukana näkyi himmeä valo. Hän kuuli puhetta muistuttavaa muminaa, kaukaista dialogia joka oli enemmän ärsyttävää kuin kiinnostavaa. Hän halusi nukkua, kellua painottomassa tilassa. Hänen silmänsä olivat kiinni - tai niin hän ainakin luuli. Hänen korvissaan soi, mutta puhe kuului sen yli nyt selvemmin ja himmeä valo oli kirkkaampi. Miksi kukaan haluaisi häiritä häntä, miksi juuri nyt? Kaikki oli hyvin.

"Rouva Minerva, kertokaa nyt jo, onko hän..?"

"Hys nyt, herra Reeve. Antakaa minun tehdä työni. Noniin tytöt, avaisitteko herran paidan, kiitos."

Joku tarttui Graysoniin ja nyki häntä puolelta toiselle, se tuntui inhottavalta ja hänen teki mieli työntää näkymättömät kädet irti hänestä. Hänen mahdollisesti kiinni olevien silmiensä eteen nousi musta sumu jonka sisällä häilyi punaisia silmiä. Ne katsoivat häntä, pyörivät hänen ympärillään. "Olisiko jo aika", ne kysyivät ja virnuilivat. "Uudelleen. Ja sitten yhä uudelleen." Grayson yritti katsoa niistä pois, mutta hän ei pystynyt liikuttamaan päätään. Jostain kuului naisen kirkaisu, sitten toinen.

"Rouva Minerva, katsokaa! Mikä Jumalan nimeen hänellä on tuossa?"

Jotain painavaa asetettiin Graysonin rinnalle, sydämen päälle. Sitten hän tunsi etäisesti sormet, ne menivät pitkillä liikkeillä hänen kipeää ihoaan pitkin. Hänen sydämensä löi vaivoin, se heilautti koko hänen kroppaansa. Se tuntui taistelevan jokaisella lyönnillä paljon itseään isompaa vihollista vastaan - ja oli toistaiseksi voitolla.

"Mikä olo, mestari?" Matala ääni kuiskasi Graysonin korvaan, kirkkaana kuin aamuinen aurinko.

Punaiset silmät Graysonin ympärillä muuttuivat levottomiksi ja alkoivat sihisemään vaikka niillä ei ollut suuta.

Grayson hymyili ja tunsi samalla kuinka hänen koko naamaansa sattui.

"Kuin tallotulla paskalla", hän sanoi ja päästi kuivan, verisen naurahduksen. Ääni kuiskasi siihen jotain takaisin mutta samalla hetkellä hänen kehonsa kääntyi väkivaltaisesti kyljelleen. Hänen teki mieli huutaa sillä kipu oli viedä järjen, kuin joku olisi upottanut hänet tulikuumaan kylpyveteen.

"Rouva Minerva, tämä ei näytä alkuunkaan hyvältä. Mitä me teemme?"

"Parhaamme, herra Reeve. Muuhun emme pysty. Antaisitko sen purkin jossa on keltaista ainetta. Nopeasti nyt, hop hop!"

Grayson avasi hitaasti silmänsä vaikka se sattui. Hän tiesi kehonsa olevan kyljellään, mutta hän katsoi silti suoraan eteenpäin. Hän ikään kuin seisoi - mutta oudolla tavalla väärinpäin. Hänen edessään seisoi yhtäkkiä hahmo - mies jolla oli pitkä nahkatakki, hupullinen viitta roikkui rennosti selkäpuolella ja heilui hieman sivulta toiselle vaikka ei tuullut yhtään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kapeat, silmät olivat kirkkaan siniset ja tukka musta. Huolellisesti  trimmattu leukaparta näytti oudolta niin kalpealla iholla, mutta samalla se kiinnitti hyvällä tavalla huomion. Miehen mustissa housuissa oli ruskea vyö ja siinä roikkui vajaan metrin pituinen sirppi. Sen terä oli melkein puolet koko aseen pituudesta ja se loisti luonnottoman kirkkaana. Grayson katsoi miestä silmiin vaitonaisena, hän tiesi jo kuka hänen edessään seisoi.

"Grayson Heiliger", mies sanoi tasaisella, rauhallisella äänellä. "Mies joka ei suostu kuolemaan. Harvoin kukaan vainaja tuottaa minulle tuplavuoroa, mutta sinä olet onnistunut yllättämään."

"Kuolema", Grayson sanoi ja kumarsi hieman. "Olen pahoillani jos vien jo toistamiseen kallisarvoista aikaasi, mutta en voi lähteä mukaasi, en vielä."

Kuolema katsoi Graysonia ja hymyili sitten ilkikurisesti. "Niin, sinä olet jatkoajalla. Tiedät sen itsekin."

"Tiedän kyllä. Mutta minun on löydettävä Rose ja vietävä loppuun se minkä aloitin."

"Miten luulet tytön suhtautuvan sinuun? Nyt kun olet ylittänyt rajan."

"En voi kuin toivoa", Grayson sanoi ja tunsi kuinka joku koski hänen selkäänsä, tökkäsi häntä jollain terävällä. "Aion olla hänelle rehellinen, kysyi hän mitä tahansa."

Kuolema oli ensin liikkumatta mutta veti sitten sormiaan pitkin sirppinsä terää. Kun sormet irtosivat terästä, venyi lankamaisia rihmoja niiden mukana. Hän nosti ne kasvojensa tasalle ja puhalsi. Langat lensivät kuin hämähäkin seitti Graysonia naamaan ja siitä ne laskeutuivat hitaasti hänen päälleen. Grayson tunsi kuinka hänen kehonsa rauhoittui, kipu hälveni miltei heti ja hänen sydämensä tuntui kevyeltä kuin höyhen.

"Yksi mahdollisuus vielä, Grayson Heiliger. Ei enempää, ei vähempää. Olen sen sinulle velkaa."

"Kiitos, Kuolema. Jälleen."

"Kiitos sinulle, kun olet niin mielenkiintoinen vainaja. Kunnes tapaamme jälleen, Grayson Heiliger. Hyvästi siihen asti."

Grayson ei ehtinyt vastaamaan mitään, sillä hänestä tuntui kuin joku olisi laittanut koukun hänen napansa alle ja alkanut vetämään. Hän kiisi läpi pimeyden ja näki kirkkaita valoja, puheensorina kuului selkeänä hänen korvissaan. Hän poistui painottomasta tilasta ja tunsi kovan puun selkänsä alla. Hän makasi selällään hoitopöydällä, huoneessa joka oli valaistu kymmenillä kynttilöillä.

"Rouva Minerva! Katsokaa!"

"Tiedän, herra Reeve! Olkaa nyt hyvänen aika jo hiljaa!"

"Hän liikutti käsiään, minä näin!"

"Niin minäkin, en ole sokea! Nyt, sheriffi, ottakaa askel taaksepäin. Taaksepäin, minä sanoin! Oletteko kuuro!"

"Ro-rouva Minerva, te teitte sen, miten ihmeessä te teette sen?" miehen ääni oli itkuinen ja liikuttunut. Grayson tunsi karhean käden kylkensä päällä ja lievä kipu viilsi hänen lävitseen.

"Arvon sheriffi", Grayson sanoi matalalla äänellä ja avasi hitaasti silmänsä. "Käyttäkää joskus käsivoidetta, kätenne ovat kuin lehmän nuolema suolakivi."

Graysonin ympärillä olevat kolme hoitajaa, rouva Minerva ja sheriffi Reeve puhkesivat suoraan huutoon, kaikki hurrasivat ja taputtivat toisiaan selkään. Graysonia väsytti, hän halusi nukkua mutta kohotti silti kätensä ja näytti peukaloa ympärillään oleville ihmisille.

"Kiitos", hän sanoi ja nukahti levolliseen uneen.