Ruudinsavua

Luku 11

Grayson heräsi säpsähtäen, tarttuen samalla automaattisesti aseeseensa ja tähdäten ovelle. Kesti hetken ennen kuin hän tiedosti missä oli - hän laski aseensa ja huokaisi syvään. Grayson painoi päänsä takaisin kovalle tyynylle ja tuijotti huoneen kattoon. Ulkoa ei kuulunut pihaustakaan eikä hän voinut uskoa, että oli saanut nukkua näinkin rauhassa. Hennot auringonsäteet tulvivat sisälle eteisen pienestä ikkunasta, sänky päästi valittavan vinkaisun kun Grayson nousi ylös. Hän käveli ovelle, siirsi asettamansa esteet pois sen edestä ja astui ulos. Nyt kun oli valoisaa, hän silmäili Hillfordia tarkemmin.

Puisia taloja oli noin kolmekymmentä ja ne oli keskitetty keskusaukion ympärille. Pienet sorapolut yhdistyivät niiden edustalta pääkatuun, joka oli vain hieman leveämpi kuin ne. Talojen takaa nousi loiva ylämäki jonka päällä seisoi kirkko. Sen korkea, kivinen päätykoriste oli monta metriä ylempänä kuin rakennuksen katto. Ristin erotti selkeästi kirkasta taivasta vasten. Grayson lähti kävelemään mäkeä kohti - hän oli valmis vetämään aseensa välittömästi jos tarve vaatisi. Mutta missään ei ollut vieläkään ketään, hänen yöllä tappamansa epäkuolleet makasivat edelleen liikkumattomina aukiolla ja kärpäset olivat jo kerääntyneet juhla-aterialle. Hän vilkaisi toiveikkaana metsän suuntaan josta hän oli saapunut kylään, mutta Hallasta ei näkynyt jälkeäkään.

Grayson käveli mäen ylös ja katsoi upeaa kirkkoa edessään. Sen kaariholveja muistuttavat ikkunat olivat tarkkaa kivimiesten käsityötä. Ikkunalasit olivat auringossa kirkkaana loistavia ja täysin sileitä, ei särön säröä. Itse kirkko oli pitkulainen, valtavista kivipaaseista pala kerrallaan rakennettu. Sen massiivinen, tamminen ovi oli visusti kiinni ja siinä roikkui suuri messinkinen lenkki josta se avattiin. Grayson käveli ovelle ja ennen kuin hän tarttui lenkkiin, hän katsoi ylöspäin. Ehkä hän odotti että salama löisi hänet maahan tai jokin voima työntäisi hänet kauemmas kirkosta, mutta kumpaakaan ei tapahtunut.

Mistähän tuokin ajatus mahtoi tulla, hän mietti katkerana hymyillen, samalla vetäen oven auki. Sen valittavat saranat säestivät katkerana kun ovi paljasti kirkon kauniin sisustan: punainen pitkä matto ulottui kynnykseltä aina toiseen päätyyn asti ja kauniit tammiset penkit oli asetettu sen molemmille puolille peräkkäin. Niitä oli ainakin kymmenen per puoli. Isot kyntteliköt roikkuivat katosta ja niihin oli jokaiseen aseteltu kauniita pitkiä kynttilöitä. Ne eivat palaneet, todennäköisesti siksi että oli vielä aikainen aamu. Pyöreät, kiviset tukipilarit kohosivat jokaisessa nurkassa kattoon asti, kannatellen sen valtaisaa painoa.

Grayson astui peremmälle ja veti oven takaisin kiinni, se paukahti voimalla paikalleen ja pölläytti pienen pölypilven ilmaan.

Kirkon päädyssä oli koko seinän peittävä maalaus. Se esitti kasvotonta miestä jonka molempia kylkiä tökittiin hieman keihästä muistuttavilla aseilla, miehen viereen oli maalattu toinen mies joka keräsi kyljestä valuvaa verta metalliseen astiaan.

Grayson ehti hetken miettiä maalauksen tarkoitusta, kun yhden tukipilarin takaa käveli esiin mies, pukeutuneena ruskeaan kaapuun ja huppu vedettynä pään päälle. Grayson siirsi kätensä automaattisesti lähemmäs aseensa kahvaa, samalla kun kaapuun pukeutunut mies levitti kätensä sivuille.

"Ei hätää, arvon vieras. En aio sinulle pahaa, olen tämän kirkon pastori. Nimeni on Joseph, miksi olette saapuneet Jumalan tyyssijaan", mies kysyi rauhallisesti. Hän oli selvästi iäkkäämpi henkilö sillä hänen äänessään oli tiettyä karheutta. Grayson piti kättään edelleen aseensa lähellä mutta rentoutui hieman.

"Olen pahoillani, mutta olen tullut kyläänne etsien erästä hyvin vaarallista miestä. Edellisenä iltana otin yhteen hänen kätyreidensä kanssa joten ymmärtänette, jos pyydän teitä riisumaan huppunne? En väitä että päänne kasvaisi lonkeroita, mutta minun on oltava varma."