Ruudinsavua

Luku 10

Ebonhelmistä pohjoiseen vievä soratie oli korkeiden, ikivanhojen puiden ympäröimä. Niiden korkeat latvat kurottivat kohti taivasta kymmenien metrien korkeuteen, paksut rungot olivat vihreän sammaleen peitossa ja oksat olivat yhtä paksuja kuin pienet puut niiden alapuolella. Grayson ei tiennyt mitä puita ne olivat, mutta ne herättivät hänessä syvää kunnioitusta. Maaperä puiden varjossa oli sammaleen peittämä, kitukasvuiset puut ja pensaat yrittivät tulla toimeen sillä vesimäärällä jonka valtavat puut niille jättivät. Hän oli matkannut vauhdilla, Halla ei ollut hidastanut vauhtiaan missään kohtaa ja se oli liitänyt puiden varjoissa miltei ääneti. Ilta oli kääntynyt jo hämärän puolelle ja se harmitti Graysonia - hänen olisi pitänyt lähteä matkaan aikaisemmin eikä jäädä kupeksimaan kaupunkiin.

Halla hiljensi yhtäkkiä vauhtiaan ja hirnahti hiljaa, lopettaen laukan ja siirtyen rauhallisempaan juoksuun. Grayson näki edessään hennon kajastuksen kun pieni kylä aukesi hänen edessään. Hän oli saapunut pienen mäen yläpäähän, metsän reunalle. Loiva alamäki päättyi kiviseen aitaan ja puiseen porttiin joka vei sisälle kylään.

Hillford, Grayson ajatteli.

Hän veti suitsista ja Halla pysähtyi välittömästi, kylki kiivaasti nousten ja laskien. Hevonen oli suoriutunut loistavasti ja Grayson sujautti kätensä vyötäröllään olevaan laukkuun, noukki sieltä neljä sokeripalaa ja syötti ne Hallalla. Se rouskutti ne välittömästi pieneksi tomuksi ja nielaisi, hirnahtaen hiljaa ja heilutellen päätään.

"Hyvä tyttö", Grayson sanoi ja taputti hevosta kaulalle, "suoriuduit hienosti."

Hän laskeutui hevosen selästä ja käveli tien vieressä olevalle kannolle, samalla ottaen hopealuotien laatikot laukustaan. 

Hän kaatoi luodit kannolle, meni polvilleen niiden eteen ja laski avoimen kämmenensä luotien päälle. Hän sulki silmänsä, lausui äänettömiä sanoja ja lopuksi kiitti, avaten sitten silmänsä. Hän täytti rinnallaan roikkuvan panosvyön puuttuvat luodit ja laittoi loput takaisin laukkuunsa.

Seuraavaksi hän veti revolverinsa holsterista, teki sille saman kuin luodeille ja sujautti aseen takaisin holsteriin. Halla katsoi häntä ensin ihmeissään mutta tien vieressä oleva viileä ruoho oli selvästi mielenkiintoisempaa ja hevonen jatkoi sen syömistä. Grayson nousi seisomaan ja otti Hallaa suitsista, alkaen johdattamaan sitä kylään.

"Ei hätää, ystävä, pidän sinusta kyllä huolen", hän sanoi ja hymyili hevoselle. Hallan kauniit, ruskeat silmät katsoivat häntä takaisin kuin ymmärtäen mitä hän sanoi.

Hillford oli pieni kylä jossa oli suuri keskusaukio ja aukion keskellä kivinen kaivo, puiset rakennukset kohosivat sen ympärillä harjakattoineen. Grayson katsoi yhtä aukion vieressä olevaa pitkulaista rakennusta ja oletti sen olevan majatalo - sen verannalla roikkui puinen kyltti yhden ketjun varassa, päästäen valittavaa ääntä. Tallipoika oli sanonut että kylässä asuu noin satakunta ihmistä, mutta missään ei näkynyt ketään. Ei liikettä, ei ääniä. Vain muutaman talon kuistilla paloi kynttilä mutta muuten vaikutti siltä kuin maa olisi niellyt kaikki asukkaat. Jokin on pielessä, Grayson ajatteli ja pysähtyi aukion reunalle. Hän silitti Hallan poskea ja hyssytteli hellästi.

"Jätän sinut hetkeksi tähän", hän sanoi ja eläin päästi vaikeroivat hirnahduksen. Grayson sitoi Hallan suitset yhden rakennuksen edustalla olevaan puiseen tolppaan ja käveli majataloksi olettamansa rakennuksen luo, vajaan viidentoista metrin päähän.

Ketjun varassa roikkuvassa kyltissä luki 'Ilon ja Onnen majatalo', haalein ja rapistunein kirjaimin. Grayson veti revolverinsa ja työnsi oven auki - se päästi valittavan narinan ja hän astui sisään.

Majatalo oli yksi iso tila, ei mitenkään tavallisesta poikkeava. Muutamia pöytiä asiakkaille ja baaritiski perällä. Mutta haju, se sai Graysonin huomion. Se oli pistävä, makean tahmea ja hän tunnisti sen heti.