Ruudinsavua

Luku 17

Grayson seisoi Lohdalin kylään vievän tien sivussa, puiden suojassa. Muut sotilaat olivat korkeassa polviasennossa hänen takanaan. Anna oli varmasti jo lähtenyt turvaan, kauemmas sodan kauhuista. Se toi Graysonille rauhaa, hän pystyisi keskittymään edessä odottavaan koitokseen. Kenties viimeiseen, sillä sotilaan ura ei ollut enää häntä varten. Hän anoisi vapautusta esikunnasta, vaikka paperinpyörittäjäksi. Perustelisi sitä vaikka sillä, että rykmentissä oli monia häntä pätevämpiä nuoria miehiä täynnä tarmoa.

"Onko kaikki valmista, kersantti Heiliger", luutnantti kysyi.

"Kaikki valmista, herra luutnantti."

"Sitten menoksi. Hoidetaan tämä nopeasti ja tehokkaasti. Joukot, Lohdalin kylässä on odotettavissa tähän asti isoin vastarinta. Vihollisia ja harhauskoisia on pesiytynyt tuohon kylään kymmeniä, ellei satoja. Menemme sisään, teemme sen mitä parhaiten osaamme ja poistumme voitokkaina. Ja sitten menoksi!"

Grayson huusi hyökkäyskäskyn luutnantin kaikuna ja joukot rynnivät Lohdaliin.

Vastarinta oli todellakin kovaa, luoteja satoi jokaisesta ikkunasta ja suojaksi rakennettujen rakennelmien takaa. Luutnantti huusi kovaan ääneen käskyjä, ampuen samalla revolverilla minkä kerkesi. Monia omia sotilaita kaatui heti hyökkäyksen aloittamisessa. Jopa niin paljon, että Grayson mietti, miten heidän mahtaisi käydä.

Hän ei voinut kuolla, hän lupasi Annalle ja syntymättömälle lapselleen, ettei kuolisi. Ei täällä, ei tänään.

Taistelu jatkui jatkumistaan. Ajantaju unohtui kokonaan ja Grayson keskittyi ainoastaan siihen, että jokainen luoti osuisi maaliinsa. He pääsivät etenemään, hitaasti mutta varmasti. Luutnantti otti ruman osuman harhaluodista pohkeeseensa, se tuli sivusta ja ampuja saattoi olla sekä oma, että vihollinen. Luoti teki repaleisen reiän luutnantin pohkeeseen ja Grayson sitoi sen nopeasti ensiapusiteellä. Viholliset olivat ilmeisesti huomanneet, että he olivat jäämässä alakynteen ja aloittivat hitaan perääntymisen kohti kylän takareunaa ja sen vieressä olevaa tietä.

"Et päästä niitä paskiaisia pakoon, kersantti! Tapat niistä jokaisen, onko selvä?" luutnantin ääni oli tuskainen ja puhe sihisi yhteenpurtujen hampaiden välistä.

"Kyllä, herra luutnantti", Grayson sanoi ja ampaisi perääntyvien vihollisen perään, ampuen samalla minkä ehti. "Joukot, minun mukaani! Tapetaan heidät viimeistä miestä myöden!"

Graysonin takaa kuului itsevarmaa taisteluhuutoa, kun joukot juoksivat hänen peräänsä.

Vihollisten viimeiset perääntyjät ylittivät juuri pienen mäennyppylän, kun Grayson alkoi saamaan heitä kiinni.

Hän saapui mäen päälle ja näki vihollisten kaappaavan hevosvaunuja, kuski oli jo ammuttu ja miehet kiipesivät vauhdilla vaunujen kyytiin. Vaunua vetävät hevoset hyppivät vauhkona paikallaan, pelästyneenä aseiden paukkeesta. Vaunun päällä oli kankaasta tehty koppi ja sen sisällä näkyi useita varjoja.

He eivät saa päästä pakoon, Grayson ajatteli. Muut sotilaat ilmestyivät Graysonin viereen, aseet osoittaen vaunun suuntaan.

"Ei eloonjääneitä, tulta!"

Kymmenien aseiden pauke täytti ilman. Luodit osuivat vaunuihin, hevosiin ja vihollisen sotilaisiin, repien niitä kappaleiksi. Tuskanhuudot loppuivat mutta aseet eivät vaienneet. Hevoset makasivat kuolleina maassa, sotilaita virui niiden päällä ja vieressä. Vaunun kangaskoppi oli revennyt riekaleiksi monesta kohtaa.

"Tuli seis, tuli seis! Sanoin, että tuli seis, kuulitteko!"

Laukaukset loppuivat ja osa sotilaista päästi voitokkaita huudahduksia. Joku taputti Graysonia napakasti olkapäälle.