Ruudinsavua

Luku 16

Grayson katsoi viimeisen kerran kaunista tähtitaivasta, haistoi raikasta yötä ja mietti Rosea. Pieni tyttö oli juossut turvaan, toivottavasti löytänyt äitinsä ja jatkaisi elämäänsä niin hyvin, kuin se oli mahdollista. Yhdessä.

Sain pelastettua edes yhden viattoman hengen, Grayson ajatteli ja hymyili vienosti. Tässä paskassa elämässä jota olen elänyt. Tässä loputtomassa syyllisyyden tunteessa. Sain tehtyä lopulta edes jotain oikein.

Kylmä aseen piippu painautui Graysonin takaraivoon. Lucifer kysyi onko Grayson valmis, johon mies vastasi myöntävästi.

Kova pamaus, ei kipua. Häviävän pienen hetken tuntui siltä, kuin maailma kallistuisi väärinpäin. Sitten oli vain pimeää.

Grayson havahtui suuren portin edestä, jossa roikkui hieman kasvoja muistuttava kolkutin. Sen kiiltävä pinta oli materiaalia, jota Grayson ei ollut koskaan ennen nähnyt. Kasvot vaikuttivat elävältä ja samaan aikaan kuolleelta. Portti oli visusti kiinni ja ulottui niin korkealle, ettei Grayson nähnyt sen loppua. Portin yläpuolella taivaalla loisti toivoton, loputon pimeys. Violetteja ja sinertävän sävyisiä viivoja lenteli siellä täällä, mutta ne olivat niin korkealla, ettei Grayson tiennyt mitä ne olivat. Hän katsoi ympärilleen ja näki, että portista molemmille sivuille kulkeva aita oli samaa kirkasta materiaalia kuin itse portti. Aita oli yhtä korkea kuin itse portti; pitäisi olla jättiläinen, jos haluaisi nähdä edes vilaukselta mihin se päättyi.

Takanaan Grayson näki suuren meren. Rantaviiva oli tasainen ja täynnä punertavaa hiekkaa, pienet rapumaiset olennot vipelsivät sillä edestakaisin. Meri jatkui eteen ja sivuille niin pitkälle, kuin silmä kantoi. Sen vesi humisi oudosti, oli yötäkin synkempää eikä Grayson nähnyt kuvajaistaan, kun hän katsoi pintaa. Hän kyyristyi veden äärelle toisen polvensa varaan. Rapumaiset olennot kerääntyivät välittömästi hänen ympärilleen ja alkoivat näykkiä saksillaan Graysonin saappaita. Niitä oli kerääntynyt hetkessä kymmeniä hänen ympärilleen.

"Noniin, menkäähän siitä", Grayson sanoi ja heilautti kättään yhtä rapua kohti, vain saadakseen kipeän nipistyksen olennon vahvasta saksesta.

"Ai perk-.. Hei, nyt riittää! Menkää siitä!" Grayson läppäisi yhtä rapua ja se kellahti selälleen, avuttomasti heiluttaen saksiaan ja jalkojaan. Muut riensivät sen avuksi, käänsivät sen oikein päin ja hajaantuivat sitten mulkoillen Graysonia vihaisesti pienillä keltaisilla silmillään.

Grayson hymähti ja jatkoi veden tutkimista. Hän kosketti sitä varoen kädellään, kuin tunnustellakseen oliko vesi kylmää vai kuumaa.

Hän ei tuntenut kumpaakaan. Ihan kuin vesi olisi olemassa, muttei kuitenkaan. Hän kohotti kätensä pois vedestä ja hopeinen usva ympäröi Graysonin käden. Se venyi hetken mukana, pyöri vimmatusti ja haihtui sitten. Veden pinta ei mennyt missään kohtaa rikki, ei aaltoja, ei mitään. Grayson mietti hetken. Olikohan koko meri edes tehty vedestä?

Matala kohina täytti hänen korvansa. Ensin vaimeasti ja sitten hieman kovemmin. Kohina muuttui ja voimistui, kunnes siitä erottui sanoja.

Grayson, tule uimaan. Vesi on lämmintä. Tule nyt, tule.

Kuiskaus kuului jostain Graysonin ympäriltä, mutta hän ei osannut sanoa mistä. Se kaikui hänen päänsä sisällä, kulki selkäpiitä pitkin ja sai ihon kananlihalle.

Ja ääni oli tuttu. Mahdottomalla tavalla tuttu.

Se oli hänen kuolleen vaimonsa ääni.

Älä epäröi, Grayson. Astu peremmälle ja ui. Tulen kanssasi, ikuisesti.

"Sinä olet kuollut", Grayson sanoi tukahtuneella äänellä ja katsoi ylöspäin. Kyynel puristi itseään ulos Graysonin silmäkulmasta.

"Voi rakas, älä huoli siitä. Olen silti sinun, olen aina ollut vain sinun. Sinä tapoitkin minut niin kauniisti, muistatko?"