Ruudinsavua

Luku 18

Grayson nousi ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen seisomaan ja katsoi kylään poistuneiden sotilaiden perään. Jatkaisivatko he sotimista nyt, kun luutnantti oli kuollut? Vai rupeaisivatko he rintamakarkureiksi, katoaisivat kukin omaan kuoppaansa kunnes pöly laskeutuu? Hän ei tiennyt, mutta yksi asia oli varma: Grayson ei suostunut siihen, että viattomat ihmiset kärsisivät enää enempää sotilaiden käsissä. Perheet hajoaisivat, lapset jäisivät orvoiksi ja kylät poltettaisiin.

Ei.

Grayson poimi maasta pulttilukkoisen kiväärin, latasi sen ja heitti kantoremmin olkapäänsä yli. Hän otti yhden kaatuneen vihollisen kädestä pitkäpiippuisen revolverin, latasi senkin ja lähti kävelemään sotilaiden perään.

Kylän reunalla oli pieni puukatos, jonka kulmalla oli kolme vesitynnyriä - niistä saisi hyvän suojan. Grayson kurkisti niiden takaa ja näki, että sotilaat olivat kerääntyneet pieneen ympyrään kylän keskelle. Heitä oli noin kaksikymmentä jäljellä, osa poltti tupakkaa ja osa söi kyykyssä kuivalihaa.

He eivät ehtineet reagoida ensimmäisiin laukauksiin mitenkään, kun Grayson avasi molemmilla revolvereillaan tulen heitä kohti. Kun ensimmäiset kolme sotilasta olivat jo kuolleet, muut huusivat suojautumiskäskyjä samalla katsoen, mistä laukaukset olivat tulleet.

Mutta pysähtyminen ja katsominen olivat ensimmäiset ja viimeiset virheet, jotka he tekivät. Grayson ampui tarkkoja laukauksia eikä aukealla seisovilla ja makaavilla sotilailla ollut mitään mahdollisuutta selvitä. Muutamat saivat aikaiseksi ampua vastatulta, mutta Graysonin suoja oli niin hyvä, että hänen ei tarvinnut juuri välittää siitä.

Revolverit naksahtivat merkiksi siitä, että ammukset olivat loppu. Grayson veti kiväärin selästään ja tähtäsi viimeisiin jäljellä oleviin sotilaisiin.

Heitä oli kolme jäljellä, kaksi tulitti vierekkäin pienen lautapinon takana ja yksi yritti perääntyä juosten kohti lähellä olevia taloja.

Grayson ampui häntä takaraivoon ja ruumis lensi puolikkaat kasvot edellä mutaan.

Kaksi muuta sotilasta näkivät toverinsa kaatuvan ja menivät paniikkiin. Toinen nousi hieman liian ylös, yrittäen saada juoksuun vauhtia ja sai palkinnoksi luodin ohimoonsa. Jäljelle jäänyt sotilas nousi hitaasti ylös, tiputti aseensa ja nosti kätensä ylös. Hänen ilmeensä oli avuton, aneleva ja kyyneleet valuivat silmistä.

Grayson kohottautui suojastaan, katsoi hädin tuskin täysi-ikäistä nuorukaista silmiin ja veti liipaisimesta. Hänen kätensä eivät tärisseet, syke oli normaali ja aistit terävät.

Enää yksi asia hoidettava.

Hän latasi oman revolverinsa, heitti lainatut aseet viereensä maahan ja lähti etsimään kylästä hevosta. Sellainen onneksi löytyi hevostallista, vauhkoontuneena, mutta elossa.

Toisin kuin mikään muu Lohdalissa.

Grayson muisteli nähneensä yhden jääkärin sotilaiden joukossa. Hän kävi ruumit yksi kerrallaan läpi, kunnes löysi yhden repusta sen mitä tarvitsi: neljä lihavaa pötköä dynamiittia.

Enää yksi asia.

Northburyn suurkaupungissa, Nullista sata kilometriä pohjoiseen, oli seisahtunut ilmapiiri. Kello oli yli puolenyön ja ihmiset olivat käyneet levolle. Mutta yhdessä rakennuksessa, sotavoimien päämajassa, paloivat kaikki valot ylimmässä kerroksessa. Sen valtavaa julkisivua peittivät korkealta katonharjasta lasketut viirit, joita koristi punainen Northburyn vaakuna mustalla taustalla: nelisakarainen tähti, jonka keskellä oli pajavasara.

Suuren pöydän ympärille oli kerääntynyt neljä miestä, edessään kallista konjakkia ja lukematon määrä erilaisia karttoja sekä papereita.

He kaikki kurtistelivat kulmiaan kuin kilpaillen kuka saa otsansa eniten ryppyyn.