Rauniokaupungin roviot

Prologi

"Äiti! Äiti! Aada on kadonnut!" hän huusi kauhuissaan. Hellä tuuli kieputti hänen vaaleita hiuksiaan ja viilensi auringossa palanutta ihoa, mutta sydän oli pyörähtänyt ahtaalle kippuralle tyhjän pihan nähtyään. Äiti saapui hädissään.

"Mitä sinä mölyät, etkö muista mitä mieltä naapurit ovat kirkum-" Äidin ääni vaimeni. Hän oli huomannut Aadan tyhjän häkin.

"Mi-missä se on?"

"En minä tiedä!" hän huusi paniikissa. Miksi hän muuten tässä nyyhkyttäisi, jos hän tietäisi missä hänen kaninsa oli? Hän tuijotti äitiään, jonka kasvot olivat ilmeettömät.

"Olen pahoillani. Tosi pahoillani. Se... se ei varmaan tule enää takaisin", äiti sanoi kyykistyessään hänen tasolleen. Hän pudisti kiukkuisesti päätään.

"Aada ei ole kuollut!"

"En minä sanonut niin."

"Mutta tarkoitit, en ole tyhmä!"

"Et tietenkään, kulta-pieni, mutta-"

"Minä lähden etsimään Aadaa!" Hän ei kuunnellut äitinsä vastaväitteitä, vaan pyyhälsi aidan yli metsään hameenhelmat heiluen. Kengät olivat jääneet eteiseen ja risut ja kivet pistelivät jalkapohjia ikävästi. Itku kuristi kurkkua hänen haravoidessaan ikimetsää, joka oli autio lukuun ottamatta paria piiloon luikkivaa oravaa. Aadasta ei näkynyt vilaustakaan, mutta hän ei aikonut mennä kotiin, jossa äiti vain syyti valheitaan. Hän vihasi, kuinka kaikki valehtelivat toisilleen. Ei, ne kiusaavat sinua vain siksi, että ovat kateellisia. Eivät ne sinulle naura. Jos kerrot opettajalle kaikki loppuu. He ovat tyhmiä, et sinä. Et sinä ole outo. Olet sitä, tätä ja tuota, muttet missään nimessä sitä mitä he sanovat. Kaikki muut ovat väärässä. Ei minun tyttäreni ole sellainen.

"Miksi sinä itket?" kysyi ääni. Hän kirkaisi ja vilkuili kauhistuneena ympärilleen. Kuka ihme siellä oli?

"Mi-missä sinä olet?"

"Täällä", kuului ääni taas. Se tuntui kantautuvan yläilmoista. Mutta eihän se voinut olla mahdollista. Äiti oli sanonut, ettei sellaisia olentoja ole. Mutta äiti olikin Valehtelija.

"Missä täällä?" Uteliaisuus kasvoi. Hän halusi nähdä kuka puhui. "Tule esiin."

"Ehkä näin on parempi. Olen vähän arka. Mutta haluaisin tietää, miksi sinä itket."

"Mi- Aada on kadonnut", hänen äänensä värisi tulevan itkun merkiksi. Tässä hän vain lörpötteli omiaan, kun Aada tärisi jossain peloissaan – tai vielä pahempaa, ei tärissyt.

"Aada? Onko hän ystäväsi?"

"Joo. Paras ystäväni."

"Sepä harmi. Ja etsit häntä metsästä?"

Hän nyökkäsi.

"Miksi hän karkasi?"

"E-en minä tiedä!"

"Ehkä hän ei viihtynyt kotonaan. Ehkä hänestä tuntui, että jossain muualla on helpompi hengittää. Joskus kannattaa jättää kaikki taakseen, jotta elämä voi jatkua. Ehkä kaikille on niin parempi. Vaikka hän on paras ystäväsi, ajattele asiaa hänen näkökulmastaan."

"Mutta Aada on paras ystäväni!"

"Joskus täytyy olla epäitsekäs. Jos todella välität hänestä, anna hänen mennä. Joskus on parempi päästää irti."