Rauniokaupungin roviot

11. luku

♦

Taivas pimenee. Puut kaartuvat tielle. Taistelu alkaa. Kaikkialla on punaista. Näen sen. Tunnen sen sisuksissani. Liikaa vihaa. Liikaa epävarmuutta.

Ja silti. Silti olen tässä.

Enkä siellä missä minun kuuluisi olla.

♦

Minua pelottaa. Kuuluu räjähdyksiä. Taivas on pimennyt, harmaus peittää kaiken. Haluaisin kääntyä ympäri, mutta siellä ei ole mitään. Herätän koko lössin äänekkäällä paukauksella, kun läimäytän auton oven kiinni ja painelen ryhmä viiden suojaan. Se on tyhjä. Silmiäni kirveltää. Missä kaikki muut ovat? Kukaan ei juokse vastaan, halaa helpotuksesta tai edes huuda missä helvetissä olimme. Mette, Luukas ja Kari ovat teillä tietämättömillä. Minusta tuntuu, että olen unohtanut jotain tärkeää. En kuitenkaan halua vaivata sillä päätäni, vaan keskityn olennaiseen. Hetken rauhoittumisen jälkeen käyn auttamassa Alecia saamaan Inkan ja Jarin sisälle. Laskemme Jarin patjalle ja hän ähkäisee tuskaisena.

"Jari?" kysyn varovasti. Hän avaa varovasti silmänsä.

"Marjut?"

"Ei, vaan Vera. Ja Alec ja Inka."

Inka on noussut istumaan, vaikka hän näyttää siltä, että voisi pyörtyä hetkellä millä hyvänsä.

"Missä me olemme?" Jari kysyy.

"Omassa bunkkerissamme", oma ääneni kuulostaa huojentuneelta. Tajuan vasta nyt sanottuani sen ääneen, että olemme hetken turvassa.

"Missä kaikki muut ovat?" Jari kysyy ja yrittää nousta, mutta häntä koskee liikaa. Alec tuntuu havahtuvan ja hakee lääkelaukun Inkalle, joka avaa Jarin takin ja paidan ja alkaa hoitaa haavoja.

"Me emme tiedä", saan sanottua ja Jari sulkee silmänsä. Minusta tuntuu, että hän alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Hän alkaa täristä.

"Lähtekää etsimään heitä... tai ei, Alec lähtee. Tytöt pysyvät täällä turvassa."

Minun tekee mieli inttää vastaan. Minähän tässä pelastin kaikki – suurinpiirtein. Mutta en sano mitään, sillä en jaksa lähteä minnekään. Ihan sama missä Mette ja Luukas ovat. En jaksa nyt välittää muusta kuin siitä, että suurin osa on turvassa.

Alec häipyy sanomatta mitään. Käperryn nurkkaan katselemaan, kuinka Inka hoitaa Jarin haavoja. Mutta kun Inka alkaa muuttua yhtä valkeaksi kuin puhtaat lakanat, Jari käskee hänet pois. Inka menee nukkumatilaan ja kuulen vaimean tuhinan, kun hän nukahtaa. Omat silmänikin alkavat painaa tuhottomasti. Mutta en voi nukahtaa nyt, en voi, joku saattaa hyökätä...

Herään seuraavan kerran, kun joku ravistelee minua rajusti olkapäästä. Joka paikkaa kivistää ja pää tuntuu vain painavalta mötikältä ilman mitään käyttötarkoitusta. En saa tarkennettua katsettani herättäjääni, mutta tumma hiuspehko saa vahvasti epäilemään uutta parasta kaveriani.

"Huomenta", Alec sanoo.

"Anna minun nukkua", ärähdän ja heilautan ponnettomasti kättäni.

"Kello on jo ainakin yksitoista", hänen äänensä kuulostaa huvittuneelta.

Yritän ponnahtaa rivakasti pystyyn, mutta horjun vain seinää vasten ja rojahdan maahan. Mikä minulla on? Kaikki voimani ovat kadoksissa. Olo on samanlainen, kuin heräämisaamunani, mutta en ole menettänyt muistiani.

"Olet nukkunut vähän huonossa asennossa. Kellon ympäri samassa asennossa rankan reissun jälkeen ja ihmettelet miksi olet vähän jumissa?"

"Et voinut herättää aikaisemmin?"