Rauniokaupungin roviot

5. luku

♦

Kukaan ei epäile mitään.

♦

Seuraavat päivät menevät kuin unessa. Muistan hämärästi retket kaduille ja ruumiit, jotka kärräämme autoihin. Kivusta – henkisestä tai fyysisestä – huutavat ihmiset ja lohduttelut. Päähän iskevä ajoittainen kipu. Desinfiointiaineen huumaava haju. Pelko. Ajatukset huppumiehestä; mitä meiltä oli jäänyt kesken ja milloin?

Jari käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. Itse asiassa kaikki käyttäytyvät niin, joten minäkin käyttäydyn mahdollisimman 'normaalisti'. Inkaa ärsyttää, sillä Jari ei päästä häntä haavan takia moneen päivään mukaan. Vasta viidentenä päivänä Inkan haava näyttää tarpeeksi hyvälle, eikä hän enää sen päivän jälkeen mainitse kipujaan edes minulle.

Tehtävien lisäksi muistan ruokailuhetket, jolloin juttelemme niitä näitä. Ei sanaakaan sodasta. Päivät ovat puurouttavia; herätys, ruoka, matkaan, turvaan, ruoka, laahustamista ties missä, ruoka, nukkumaan. Tällaistako tämä tulisi olemaan niin pitkään, kuin sotaa kestää? Ajatus saa inhon väreen kulkemaan selkärankaani pitkin.

Mutta ei. Rytmiin tulee viimein muutos kahdeksantena päivänä heräämisestäni, kun Jari kutsuu minut erilleen muista. Nousen heti varpailleni. Onko Jarilla jotain nokan koputtamista? Mielestäni olen ollut kuin kuka tahansa muu.

"Sinun olisi ehkä viimein aika ruveta käsittelemään aseita", Jari sanoo ja rentoudun hiukan. Nyökkään ja katseeni käskee häntä jatkamaan.

"Joten, aivan kohta auto tulee hakemaan sinua harjoituskentälle, jossa käyt joka päivä."

Nyökkään. Mitä voisin muka sanoa? Jos auto kerran tulee kohta, minulla ei ole päättämisvaltaa. Olen salaa innoissani; viimein minusta saattaa olla hyötyä – tähän asti kun olen ollut pelkkä riippa. Jari nyökkää ja istahdan takaisin Inkan viereen, joka näpertelee vaaleita hiuksiaan.

"Kunpa minulla olisi suorat hiukset", Inka huokaisee ja tuijottaa haarautuneita latvojaan.

"Minusta sinä olet nätti omana itsenäsi", Aaron sanoo Inkan viereltä ja Inka nousee puna.

"Minusta sinä olet nätti omana itsenäsi", Mette piipittää ivallisesti ja Inka mulkaisee häntä. Mette katsoo myrkyllisenä takaisin. "Mitä? Tuolta se kuulosti."

"Tyydy sinä vain puputtamaan kaalinpäätäsi", Inka sanoo ja näyttää kieltä.

"Tämä on pinaatti", Mette oikaisee. "Kaalit olivat loppu."

"Se ja sama."

Aaron ja minä vilkaisemme toisiamme. Meillä tuntuu olevan sanaton sopimus, että Meten ja Inkan sanaharkkoihin ei mennä väliin. Me myös ymmärrämme, miten naurettavista aiheista he saavat aihetta riitelyyn.

"Tyypit!" kuuluu huuto ovelta. Käännymme katsomaan Luukasta, jonka silmät ovat laajenneet ja tukka vielä enemmän sekaisin kuin yleensä. "Ette kyllä ikinä arvaa!"

Katsomme häntä kulmat kurtussa. Luukas ei odota kenenkään vastaavan, vaan harppoo huoneen keskellä ja heilauttaa auki valkoisen t-paidan, jossa lukee isoin kirjaimin ryhmä Viisi.

"Öh, Luukas... mikä tuo on?" Aaron kysyy varovasti.

"No meidän tiimin virallinen paita! Siihen piti vielä tulla sanan viisi-kirjaimista adjektiiveja, mutta mun maalit loppu, niin piti tyytyy tällaseen. What you think?" Luukaksen kasvot loistavat kuin Naantalin aurinko, eikä kukaan tunnu uskaltavan sanoa mitään.

"Tätäkö sinä olet käynyt kotonasi tekemässä kolme päivää?" Mette kysyy varovasti ja Luukas nyökkää. Mette katsahtaa meihin ja sitten Luukakseen.