Rauniokaupungin roviot

8. luku

♦

Huuto.

♦

"Vera!" joku huutaa ja ravistelee. Kaikkialla on punaista, kuumaa, tulta. Päätä polttaa, kuin jokin yrittäisi saada minut hulluksi.

"Vera!" huudetaan korvaani, mutten saa äänestä otetta. Nytkähtelen tulen keskellä. Nauravia kasvoja. Olen kuolemassa. Tulta. Nauravia kasvoja. Pidetään paikoillaan kidutuksessa.

"Vera! Ei hätää!" kuuluu käskevä ääni. Ei... ei hätää...

"Inka tässä", kuuluu nyt. Inka! Nimi saa käteni tärisemään. Inka ei usko minua, Inka ei luota minuun enää, olen menettänyt ystävän...

"Pitäkää häntä paikoillaan, ettei hän-" Ääni. Hän. Tunnistan hänet. Yritän riuhtoa itseni heidän kynsistään. He tappavat minut.

"Minä luotin sinuun!" huudan raivoissani. Minua pitelevät kädet heltiävät ja valahdan kovaan maahan.

Kaikki on selkeää. Ei punaista, ei nauravia kasvoja. Inka, Aaron ja kaikki muut osasto viiden jäsenet tuijottavat minua. Yritän nousta istumaan, mutta kädet vapisevat liikaa. Tunnen kyynelten valuvan poskiani pitkin.

"Kehen sinä luotit?" Jari kysyy silmät suurina. Nousen istumaan ja pyyhin kyyneleeni. Vain heikot itkevät, komennan itseäni. Heikko. Se minä olen. Luovutin koulutusradalla, monesti. Itken. Olen menettänyt muistini. Miksi olen ikinä luullutkaan, että pystyn olemaan vahva?

"Vera?" Aaron kysyy varovasti ja kyykistyy vierelleni. "Oletko kunnossa?"

Tekee mieli sanoa ei, mutta nyökkään vain ja nousen tutiseville polvilleni.

"Olen pahoillani... näin vain pahaa unta", sanon ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni pitkin kun vain ajattelenkin untani. Paitsi ettei se voinut olla unta. Se oli muisto.

"Se tais sitte todellakin olla paha uni; huusit ku syötävä", Luukas kohauttaa olkiaan. "Nyt syömään, mä kuolen nälkään!" Luukaksen perässä menevät kaikki muut paitsi Alec ja Inka. Alec vilkaisee minua mietteliäänä, ennen kuin lähtee, mutta Inka pysyy neuvottomana paikoillaan. Hän avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta kääntyykin sitten ja jättää minut yksin.

Katsahdan pieneen ikkunaan, josta näkyy vastapäinen suoja. Aurinko. Paljon kello oikein on? Kuinka pitkään kauhu kidutti mieltäni? Tuntuu, kuin olisin vasta sulkenut silmäni.

Kerään itseni kasaan ja hymyillen menen ruokahuoneeseen. Istahdan Aaronin viereen, joka ojentaa minulle vesileilin. Otan pitkän kulauksen ja annan sen sitten Luukakselle.

"Mitä kello on?"

"Jotain kahdeksan", Luukas sanoo nostaessaan leilin huulilleen.

Saan aamupalaksi eilistä ruisleipää, mikä tuntuu kohtuuttoman pieneltä edellisten päivien aamupaloihin. Yritän vaimentaa nälkää huutavan vatsani muistelemalla, että ruokaa on säännösteltävä.

Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää nälkä. Miten voin syödä, kun on joitakin, jotka eivät saa mitään, kun he eivät voi käydä töissä ja ruoan hinta on kohonnut pilviin. Ojennan leivän Aaronille.

"En tarvitse sitä. Anna se jollekin, joka näyttää tarvitsevan sitä."

Aaron katsoo minua hämmentyneenä, mutta ottaa leivän vastaan ja työntää sen sitten reppuunsa. Mahani huutaa vastalauseita, mutta mielialani on parempi. Katselen eilisillasta jäänyttä tuhkaläjää ja yritän olla ajattelematta kaikkea tapahtunutta. Kaapumiestä, kuolemia, epäilyksiä, murhayrityksiä, riitoja. Tekisi mieli juosta oikein kunnolla, mutta yritän pitää huomion poissa itsestäni.