Rauniokaupungin roviot

2. luku

♦

Hän nuokkuu polvet koukussa, katse tyhjänä, maantienruskeat hiukset sekaisin. Hänen muistinsa on tyhjä kuin aavikon sademittari, hän ei näe hetkeäkään entisestä. On vain nyt ja tulevaisuus. Se satuttaa, luo epävarmuutta, mutta se on oikein. On se, on se. Se on oikein. Onhan?

♦

Säpsähdän hereille riepottelevasta painajaisestani, kun Inka tökkäisee minua kevyesti käsivarteen. Kasvoni ovat hikiset ja käteni tärisevät, kun ajattelen painajaistani, jossa hämärät hahmot huusivat tuskaansa pimeydessä. Nyt aurinko paistaa ja siivilöityy hökkelin raoista luoden raitoja soralle.

Inka odottaa kärsivällisesti, kun kampeudun vaivalloisesti pystyyn. Selkäni on aivan jumissa.

"Perhana...", manaan, kun yritän suoristaa ruotoani.

"Ensimmäinen yö on pahin, kyllä se siitä", Inka sanoo ääni täynnä myötätuntoa. Nyökkään ja irvistän, kun alan lampsia kohti oviaukkoa. Olisin kuollut iltaan mennessä, jos en tästä virkoaisi.

"Hei! Otat sä leivän?" kuuluu huuto ja vaaleahiuksinen poika rynnähtää nurkasta kannellen leipävatia kädellään kuin tarjoilija. Jari on juuri huutamassa jotain, mutta poika ei kuule ja yhdessä rysähdyksessä leivät lentävät pitkin matin vatia ja poika on mahallaan edessäni. Katson häntä hämilläni. Poika nousee naama punaisena maasta puhdistellen samalla maastohousuistaan likaa.

"Sori..." poika mutisee. "Mutta siis, mä oon Luukas, en kerenny eilen moikkaamaan.

esittäytyny eilen. Sori mun huono heitto. Mun silmä-käsi -koordinaatio ei oikein pelaa", poika höpöttää ja ravistelee kättäni reippaasti. En pysty kuin hymyilemään. Hänestä tulee mieleen ala-asteikäinen pikkupoika, joka rakastaa maailmaa ja ihmisiä, mutta ulkomuoto ei kyllä tue tätä oletusta. Luukas on varmasti yli kahdeksantoista, hänellä on pääkallotatuointi kaulassa ja hän on muutenkin kulahtaneen näköinen – siis kulahtaneemman näköinen kuin muut osaston jäsenet. Hän silottelee olkapäille ulottuvia vaaleita suortuvia.

"Mä... mun täytyy varmaan tehä uudet leivät", Luukas mutisee ja vilkaisee Jaria hiukan epävarmasti. Jari katsoo Luukasta selvästi ärtyneenä, mutta loppujen lopuksi mies vain kohauttaa olkiaan.

"Antaa olla, onhan meillä vielä makkaraa."

"Äh, Jari, kyllä mä ne leivät voin tehä. Missä niitä aineksia on..." Luukas pyörii ympyrää pienessä tilassa. Mette nousee ylös ja kävelee Luukaksen luo ja tarttuu häntä ranteesta. Luukas avaisee suunsa, mutta Mette katsoo häntä merkitsevästi. "Istu alas, rauhoitu. Unohda ne leivät, Jari sanoi, että meillä on makkaraa."

Mette ei kuulosta vihaiselta, vaan päättäväiseltä, ja istuttaa Luukaksen puupölkylle.

Istahdamme Inkan kanssa Luukaksen viereen ja lämmitämme makkarat pienellä nuotiolla. Mette puhuu rauhoittavalla äänellä Luukakselle, enkä voi olla välillä vilkuilematta heitä. Mette on nyt tyystin erilainen kuin eilisiltana. Hänen kehonkielensä on levollisempi ja sanat ovat jämäköitä, sellaisia, joihin voi tukeutua kaatumatta.

Katson paahtuvaa makkaraani, enkä haluakaan syödä sitä. Mahassani kiertää ja päässäni huippaa. Yritän ajatella jotain, mutta se osoittautuu virheeksi, sillä minulla ei ole mitään hyvää, mitä ajatella. Eilen kirkuneet ihmiset, kuumuus ja tuli. Vihamielinen poika.

Yritän hillitä käsieni tärinän. En halua, että kukaan rupeaa kyselemään.

Ihmiset juttelevat ympärilläni. Saan viimein kunnollisen kuvan osasto viidestä, kun pimeys ei peitä ketään. Vieressäni on Inka ja hänen oikealla puolellaan Aaron. Jari istuu meitä vastapäätä ja Luukas rauhoittelee itseään minun ja Meten välissä. Kiharapäinen poika istuu Aaronin vieressä vaikuttaen hyvin mietteliäältä. Hän ei näytä läheskään yhtä uhkaavalta kuin eilen. Muistan vielä eilisen hahmon, joka istui nurkassa ja vilkaisen olkani yli, mutta paikka on tyhjä.