Rauniokaupungin roviot

Epilogi

3 viikkoa myöhemmin

♦

Kolmen viikon ajan harhailen. Minulla ei ole paikkaa minne mennä; olen pettänyt sekä rotuni, että rakkaani ja minne tahansa minne menen, saan vain vihaa osakseni. Pilasin kaiken ja tajusin sen liian myöhään.

♦

"Oletko valmis?"

Inka pudistelee päätään. Hän istuu sängyllä ja näpertää nenäliinaansa pakonomaisesti.

"Mi-minä en ole aivan varma... kykenenkö siihen."

Istahdan hänen viereensä ja tartun häntä kädestä.

"Kyllä sinä pystyt."

Inka henkäisee syvään ja nyökkää. Nousemme ja menemme eteiseen, Inka hiukan nilkuttaen. Pilvet taivaalla harmaannuttavat ympäristön, eivätkä edes keltaisena, punaisena ja oranssina tanssahtelevat lehdet helpota päivän synkkyyttä. Ojennan naulakosta Inkalle takin ja samalla hetkellä auto kaartaa pihaan .

Jari astuu autosta ja nyökkää lyhyesti tullessamme autolle. Inka istuu takapenkille ja minä Jarin viereen.

"Eikö perheesi halunnut tulla?" Jari kysyy kaasuttaessaan pihalta.

"Inka ei päästänyt heitä", sanon nopeasti. "Onko Luukaksesta tai Metestä havaintoa?"

Jari pudistelee päätään ja lysähdän penkkiä vasten. Kolme viikkoa, eikä kummastakaan ole kuulunut yhtään mitään. En haluaisi uskoa, että he ovat poissa, mutta se ei ole mahdotonta. Kuolleita oli paljon ja kestää kuukausia saada heidän kaikkien henkilöllisyydet selville, sillä tietokantojen uupuessa ihmisten etsintä on lähes mahdotonta.

"Miten te voitte?" Jari kysyy hetken hiljaisuuden jälkeen.

Huokaisen. Kolme viikkoa itkua ja raivoa. Hulluutta. Viime päivinä tunteiden tilalle on noussut tyhjyys. Loputon, kylmä, turruttava tyhjyys.

"Lähdemme huomenna Inkan kotiin", kerron. "Siellä saamme olla rauhassa."

"Eli et ole palaamassa sotaan?"

Hän käyttää yksikköä. Hän ei todellakaan odota Inkan jatkavan kaiken sen jälkeen. Pudistelen päätäni.

"Minä olen tehnyt osuuteni."

Jari nyökkää.

Sota ei ole ohi. Kenraaleiden mielestä Suomi sai vain talven yli lisäaikaa. Heti kun lumet katoavat ja sää lämpenee, niin mäiske alkaa uudelleen. Mutta minä en välitä. Minun sotani on sodittu.

Saavumme kirkon pihalle. Lehdistä paljaat puut kumartavat muutamia kirkkotiellä kulkijoita. Kylmä tuuli puhaltaa ja pöllyttää hiuksiani, joita Inka laittoi ainakin tunnin vain saadakseen muuta ajateltavaa. Sisällä kirkossa on hiljaista, kukaan ei puhu istuessaan penkkiriveihin. Katselen ihmisiä, joita on vain kourallinen. Missä ovat kaikki Aaronin ystävät? Sukulaiset? Vilkaisen Jaria kulmat kurtussa, mutta en sano mitään, sillä näen hänen räpyttelevän silmiään kiivaasti. Rikkoudu. Rikkoudu edes hetkeksi poikasi tähden.

Kirkkotilaisuus on lyhyt. Vain muutama ihminen käy laskemassa seppeleen haudalle. Inka itkee vierelläni. Nappaan hänen sylistään kuusenoksista kasatun seppeleen ja revin Inkaa ylös penkistä, vaikka hän hanaa tiukasti vastaan.

Saavumme Aaronin puisen arkun luokse. Lasken seppeleen Inkan itkiessä vieressäni. En kykene sanomaan mitään, kaikki ajatukset ovat juuttuneet kurkkuuni. Surun aallot pyyhkäisevät ruumiini läpi yhä uudelleen ja uudelleen, mutta lupasin itselleni pysyväni kasassa Inkan takia.

Inka kyykistyy arkun puoleen ja painaa kätensä pinnalle. Kuulen, kuinka hän kuiskaa hiljaa:

"Olet rakas. Anna anteeksi."