Rauniokaupungin roviot

3. luku

♦

En halua tietää miten tämä päättyy. Hänen koko olemuksensa pursuaa vihaa, se saa minutkin raiteiltani. Miten pitkään jaksan vihata häntä? En pitkään. En vain pysty siihen, vaikka yritän.

♦

Jari aloittaa sodan alusta ja minä kuuntelen tarkkaavaisena nojaten käsiini.

"Tavallinen päivä Helsingissä – melkein. Siihen aikaan tavallinen olotila oli pienoinen paniikki sisimmässä, sillä maailmaa oli järkyttänyt uutiset terrori-iskuista, jotka piinasivat lähes jokaista maailman maata. Suurin ongelma oli se, ettei kukaan tiennyt, kuka iskujen takana oli. Syyttäviä sormia oli monta; kaikki epäilivät toisiaan, ja kansainvälinen yhteistyö oli alkanut muuttua mahdottomaksi.

Sitten alkoi avoin sodankäynti. Vihollinen hyökkäsi öisin, aina. Tuli oli pääelementtinä, käytiin sota sitten Ranskassa tai Japanissa. Aina ensimmäisessä hyökkäyksessä tuhottiin maan asevarastot. Sotaa käydään vain sillä mitä on. Ja viimein, kun johtajat olivat niin epätoivoisia vihollismaan löytämiseksi, he katkaisivat siteet kaikkiin maihin. Jokainen jäi yksin.

Niin mekin. Heti kun tiedotusvälineet ilta yhdeksän uutisissa ilmoittivat muiden maiden lopettaneen tiedonvälityksen, iskivät tulipallot. Kymmeniä koteja tuhoutui perheineen..." Jarin ääni värähtää ja hän pitää aivan pienen, lähes huomaamattoman tauon. "Asevarasto paloi, ihmiset panikoivat. Eduskunta presidentteineen pakeni pää kolmantena jalkana piiloon ja kymmenen järkyttävän ja voimattoman päivän jälkeen Suomi pystyi kokoamaan itsensä ja ryhtymään vastarintaan.

Ihmiset jaettiin pieniin ryhmiin ja jokaisella heillä on oma tietty tehtävänsä ja alueensa. Turkuun, Espooseen ja Lappeenrantaan on isketty myös, mutta vain pari kertaa. Vihollinen yrittää selvästi vallata pääkaupungin ja siitä lähteä levittäytymään muualle Suomeen.

Vihollinen ei joka yö pommita tulella. Joskus he vain iskevät pimeydestä ja tulevat ja tappavat emmekä me mahda mitään. He pukeutuvat milloin saksalaisiksi, milloin kreikkalaisiksi ja milloin intialaisiksi. Viha muita maita kohtaan kytee monissa. Me emme voi muuta, kuin odottaa seuraavaa iskua, koska emme voi kostaa tai hyökätä heidän maalleen, koska emme tiedä kuka on vastuussa tästä.

Se tässä on suurin ongelma. Tuntematon vihollinen. Meidän on taisteltava sumussa, epäiltävä kaikkea ja kaikkia. Me ymmärrämme, jos tahdot lähteä. Tämä on ruma sota."

Jari vaikenee. Tuijotan edelleen maahan. En osaa sanoa mitään. Hiljaisuus venyy, kukaan ei liikahdakaan.Vain pommien pauhu kaikuu ikkunasta.

"En tahdo lähteä", saan sanottua viimein. Jari nyökkää ja nousee. Hän katselee joukkoa hetken, haroo vaaleita hiuksiaan ja sanoo sitten:

"Minun puolestani voit jäädä. Minun täytyy vain ilmoittaa joukkojen johtajalle, mutta olisi ihan hyvä, jos muistaisit nimesi. En oikein haluaisi ruveta selittelemään, miten en tiedä sotilaideni nimiä."

Nyökkään. On selvää, etten ole vielä ryhmän täysivaltainen jäsen, mutta olen paremmassa jamassa kuin tänä aamuna. Joukko alkaa pikkuhiljaa vääntäytyä yöpuulle ja jään yksin istumaan sammuneen hiilloksen viereen ja pohtimaan miten tällainen sota on edes mahdollinen. Miten kukaan ei voi muka tietää kuka on vastuussa tästä? Havahdun, kun kuulen hiljaista kuisketta ikkunan vierestä. Kyykistyn ikkunan alle ja kuuntelen.

"...varma. Se tämänpäiväinen oli aivan outoa. Lähteä nyt sillä tavalla juoksemaan." Se on Jari.

"Niin... Mutta hänhän sanoi, että säikähti. Emme voi tietää, mitä hän on joutunut kokemaan." Tunnistan hennon äänen Inkaksi. Kurkkuuni nousee inhottava möykky. Luulevatko he minua soluttautujaksi, joista Luukas oli maininnut? Ei voi olla totta.