Rauniokaupungin roviot

14. luku

♦

Olen niin vihainen. Pettynyt itseeni. Minun täytyy hillitä itseni, hallita mieleni ja ruumiini. Mutta se on niin vaikeaa. En tiedä pystynkö siihen. Aika näyttää, olenko petturi vai valehtelija.

♦

Viikot vierivät. Jari ja Inka kunto kasvaa samaa vauhtia heidän tyytymättömyytensä kanssa. He eivät pidä siitä, etteivät saa käydä ulkona. Kari käy koko ajan kärttyisämmäksi ja vaikka ymmärrän häntä, on nykyään vaikeaa edes nähdä häntä ilman, että näen punaista. Onneksi päivät kuluvat useimmiten Aaronin kanssa kyttäyskierroksilla, sillä vaikka ne ovat tylsiä ja tuntuvat tarpeettomilta, minusta tuntuu, kuin saisin henkeä vain bunkkerialueen ulkopuolella. Mutta aina kun minulla on aikaa, murehdin tulikorun kohtaloa. Se voi olla kenen käsissä tahansa, enkä keksi kenen käsissä se olisi turvassa. Olen kuitenkin iloinen siitä, ettei minun tarvitse olla Alecin kanssa, sillä hänestä on tullut pikkuhiljaa taas hiljainen ja kiukkuinen, hän tuskin puhuu enää.

Koulutus sujuu odotettua paremmin. Vaikka ampuma-aseissa olen surkea, osaan yllätyksekseni käsitellä erilaisia veitsiä kohtalaisesti. Olen hyvä myös solmuissa, mutta esimerkiksi kiipeilyseinä tuottaa tuskaa. Joka kerta kahden metrin korkeudessa voimani ikään kuin katoavat ja minun on pakko laskeutua, mistä Marita ei ole lainkaan tyytyväinen ja joka kerran jälkeen hän pitää minulle saarnan luovuttamisesta. Onneksi Sakke, Pekka ja Leskinen jaksavat kannustaa minua ja kaikkinensa kehityn joka saralla, joten Maritan haukut eivät tunnu pahoilta.

Elämä ei muutenkaan ole päätöntä juoksemista. On, kuin taistelut olisivat vaisumpia, eikä niissä ole enää niin paljon tulta mukana. Joka ilta, ennen hämärtymistä, toivon, ettei tulipalloja tulekaan, mutta joka kerta olen saanut pettyä. Mitään ei tapahdu, mistään ei ilmesty ketään ja ajatuksenikin alkavat tasoittua. Alan hyväksyä sen, etten saa vastauksia. Olen ikuisesti Vera, julkisilla paikoilla Hanna, koska Vera on kuollut. Kun sota on ohi, vaihdan nimeni Hannaksi varmaan lopullisesti ja elän pienessä maalaismökissä kanojen kanssa loppuikäni. Se on tietenkin toiveajattelua. Sodan jälkeen tuskin on mitään hyvää enää jäljellä.

Mutta sitten, yksi kaunis päivä, kaikki menee pieleen.

"Aaron ja Inka, teidän vuoronne lähteä tähystykselle", Jari sanoo. Minä, Aaron ja Inka tuijotamme häntä järkyttyneinä. Näiden viikkojen aikana Jari ei ole laskenut Inkaa tähystykselle kertaakaan.

"Mitä minä sitten teen?" kysyn lievää paniikkia äänessäni. Enkö pääsekään tänään raikkaaseen ilmaan kauas bunkkerin painostavasta ilmapiiristä?

"Sinulla on tänään koulutus."

"Mutta vasta iltapäivällä! Aamupäivisin olen tähystyskierroksella Aaronin kanssa!" Tiedän kuulostavani idiootilta, mutta en jaksa välittää. Aaron vilkaisee minua hämmentyneenä.

"Koulutustasi siirrettiin pari tuntia aikaisemmaksi. Luulin, ettei se ole sinulle niin iso juttu."

"Minä vain... Joo, ihan miten vaan, anteeksi. Luulin..." Luulin, että pistätte minut Alecin kanssa. Mutta jätän sen ihan syystä sanomatta. Jari kohauttaa olkiaan ja jatkaa sienien putsaamista. Nykyään osa meistä käy metsässä hakemassa sieniä ja marjoja, joten emme aivan näänny, mutta yksipuolinen ravinto ei todellakaan tee hyvää. Mahaani koskee jatkuvasti, mutta olen onnistunut hiljentämään vihlaisut mahassani taustalle, enkä liiemmin noteeraa niitä enää. Mutta aina kun katson jotakin ruokaa, mietin, miltä pihvit perunamuusin kanssa maistuvat.

"Mutta entä muut sotilaat? He eivät saa tunnistaa minua!" Inka sanoo pelokkaasti ja Aaron kietaisee kätensä hänen olalleen. Jari huokaisee.

"Et taidakaan tietää paljon olet muuttunut näiden viikkojen aikana", Jari sanoo. "Leikkaamme hiuksesi ja käytät aurinkolaseja. Ja sitä paitsi, kukaan ei odota näkevänsä sinua."