Rauniokaupungin roviot

27. luku

♦

Hänen huulensa. Hän lähelläni. Vihdoin. Viimein. Ehkei tämä olekaan loppu. Ehkä tämä on jonkin paremman alku.

♦

Hetken vain seisomme päät vastakkain. Suljen silmäni, kuuntelen Alecin hengitystä ja omaa sydäntäni, joka takoo rinnassani hullun lailla.

"Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa?" kysyn avatessani viimein silmäni ja astuessani taaksepäin. "Mitä... mitä sinä tunnet?"

Alec tuijottaa lattiaa jalkojemme välissä ja juuri kun hän on aukaisemassa suutaan, kuuluu kiljaisu. Laukaus. Huuto. Inka. Miten saatoin unohtaa hänet? Miten saatoin jättää hänet taistelemaan yksin kaiken sen surun ja vihan keskellä? Suudelman tuottama tunne katoaa. Olen taas sodassa, olen taas vain kamppailemassa hengestäni.

Suunnistamme portaisiin ja viimein tavoitamme Inkan neljännestä kerroksesta viisi ruumista edessään. Inka kääntyy katsomaan, kun tulemme.

"Minä ammuin ne kaikki", Inka sanoo särkyneellä äänellä. "Kaikki." Hän purskahtaa itkuun ja pudottaa aseen lattialle. "Minä ammuin ne kaikki ihan sumeilematta, minä tapoin ne kaikki." Hän halaa minua ja itkee, itkee taas, itkee lohduttomasti.

"Minä olen niin vihainen", hän sanoo.

En tiedä mitä tehdä. Ei ole mitään tehtävissä, en voi palauttaa Aaronia takaisin, en voi mennä ajassa taaksepäin.

Yhtäkkiä alkaa kuulua kiivasta puhetta. Inka hiljenee. Äänen lähde on käytävän päässä. Vilkaisen Alecia, joka nyökkää. Otamme kuolleilta tulidemoneilta aseet ja menemme ovelle.

Ääni kuuluu nyt täysin selvästi. Viimeksi se oli tumma ja sointuva, täydellinen, mutta nyt se on tärisevä, hermostunut.

"Miten niin siinä menivät viimeiset?" Evelyn huutaa.

"Heidät ammuttiin kaikki", kuuluu miehen ääni, joka kuulostaa etäisesti tutulta.

"Palatkoon kuolleista, saatana!"

"Teidän pitäisi tietää, ettei se aivan noin yksin-" Toinen ääni.

"Tottakai minä tiedän! Luuletteko minua ihan idiootiksi!"

Hetken hiljaisuus.

"Mene ja tapa heidät. Tässä vaiheessa on aivan sama tajuavatko he mikä sinä olet."

Paiskaan oven auki ja astun leikkaussalin kaltaiseen tilaan. Huone on hämärä, sillä sälekaihtimet on vedetty alas. Evelyn ja hänen kaksi kätyriään seisovat suuren leikkauspöydän toisella puolella lähellä takaovea. Ammun heitä ja syöksyn leikkauspöydän taakse. Evelyn ulahtaa ja toivon hänen rojahtavan kuolleena maahan, mutta sehän olisi liian helppoa.

Alec ja Inka astuvat huoneeseen ja ampuvat, mutta toinen tulidemoneista sa torjuttua luodit tulen avulla. Hänen luomansa tulenlieskat ovat valtavia ja hän iskee niitä sitä mukaa, kun ammumme.

Evelyn luikkii takaovesta toinen kätyri perässään. He eivät saa päästä karkuun. Huidon Alecille, että lähden Evelynin perään ja hän nyökkää.

Alec ja Inka pitävät demonin kiireisenä. Vaikka he kuinka ampuvat, demoni saa tulen avulla luodit hyödyttömiksi. Huoneen lämpötila nousee nopeasti ja olo alkaa olla kuin kanalla grillissä.

Juoksen seinänvierustaa ja kohotan aseeni ampuakseni tulidemonia niin, ettei hän välttämättä huomaisi, mutta kilahdus paljastaa pistoolin olevan tyhjä. Ei helvetti. Demoni tajuaa olemassaoloni, vilkaisee minuun päin ja ampuu Alecia ja Inkaa päin tulta ennen kuin ojentaa kätensä iskeäkseen. Ehdin juuri ja juuri heittäytyä tulenlieskojen tieltä. Nousen kyynerpäideni varaan, kun demoni iskee uudelleen. Luulen jo olevani mennyttä, kun Alec juoksee jostain tulen eteen, nostaa kätensä tulta vasten.