Rauniokaupungin roviot

16. luku

♦

Kuuluu kumahduksia, eikä kukaan noteeraa niitä. Istun paikoillani ja käteni tärisevät. Minun on tehtävä jotain. Mutta mitä? Pian on liian myöhäistä tehdä mitään.

♦

"Tulidemoneita." Tuijotan Santeria, joka katsoo minua kulmat kurtussa, hiukan pelokkaan näköisenä. Minua naurattaa. Järkeni käskee minun lyömään Santeria: miten tyhmänä hän minua pitää?

Mutta jostain kumpuaa tieto siitä, että Santeri ei valehtele. Olen tiennyt joskus, ketkä vihollisemme ovat. Olen säilyttänyt itselläni sitä tosiseikkaa, että taistelemme vastaan jonkinlaisia demoneita vastaan.

"Mitä ne ovat?" saan viimein suustani.

En tiedä niistä paljoa. En halua tietää."

"No kerro mitä tiedät!" Uudenlainen palo syttyy minuun. Tiedän kuka on vihollisemme. Minulla on etulyöntiasema.

"He ovat vähän kuin ihmisiä... mutta eivät kuitenkaan. He pystyvät ilmeisesti hallitsemaan tulta ainakin jollakin tasolla, eikä tuli vaikuta heihin samalla tavalla kuin meihin. Se ei polta heitä."

Se selittää paljon. Tulipallot, palaneet ihmiset, kuumuuden vihollisen koskettaessa.

Kuuluu räjähdys. Maa tärisee ja katosta tippuu paloja. Katsahdan Santeriin, joka vilkuilee kauhistuneena ympärilleen. Juoksen äkkiä ruokatilaan, jossa muut ovat nousseet seisomaan. Tulidemonit. He ovat täällä.

"Mikä se oli?" Inka kysyy, kun Aaron vilkaisee ikkunasta.

"Taivaalta tipahtelee pommeja", hänen äänensä vapisee.

"Miten se näin kovasti tuntui?" Mette kysyy ja tönäisee Aaronin ikkunalta. "Ei hyvä jumala..."

"Mitä siellä on?" kysyn.

"He pommittavat bunkkerialuetta!" Mette älähtää. Taas kuuluu räjähdys ja katto tärisee uhkaavasti. Mitä? Eikö bunkkerialueen pitänyt jotenkin olla taisteluvapaata aluetta? Jo kerran tuhottua, hyödytöntä tannerta?

"Meidän on lähdettävä", Jari sanoo. Heti kun hän saa sanottua sen, kuuluu uusi korvia repivä räjähdys ja kattolevy romahtaa viistosti saartaen meidät pieneen koloon. Pöly valtaa pienen tilan, ja yskin hiekkaa kurkustani.

"Ovatko kaikki kunnossa?" Jari huutaa. Kuulen kaikkien kähisevän vastauksen ja huokaisen helpotuksesta.

Kuuluu kumahduksia, kun jotakin tipahtelee peltikaton päälle. Santeri huutaa toisessa huoneessa.

Onneksi peltilevy peittää vain puolet ikkunasta, ja olen varma, että kaikki mahtuvat siitä. Kukaan ei sano mitään, vaan alamme oitis toimia. Inka pujottautuu ensimmäisenä pihalle ja auttaa sitten kaikki muut ulos. Olen viimeisenä. Tuijotan pelokkaana ikkunaa ja ajattelen, miten ulos kampeutuminen tulee koskemaan. Huokaisen kerran syvään, kun muut hoputtavat minua pihalle, ja tartun terävän pellin reunasta, heilautan toisen jalkani ulkopuolelle ja saan kammettua itseni puoliksi pihalle, mutta sitten tasapainoni horjuu ja kellahdan selälleni maahan. Käteeni iskee kipu ja tukahdutan suustani purkautuvan parahduksen. Nousen henkeä vetäen ulos, kun muut siirtyvät makuutilan kohdille.

"Hänet on saatava pois", sanon vakaasti.

"Mutta miten?" Mette puuskahtaa ja potkaisee bunkkerin seinää. Santeri ulahtaa sisäpuolella.

"Yritämme saada sinut pois!" Aaron sanoo. Hän kurtistaa kulmiaan. "Voisimme yrittää kavuta eteisen ja ruokailutilan kautta makuutilaan, mutta sitten onkin jo toinen juttu, miten saamme hänet pois."