Rauniokaupungin roviot

19. luku

♦

"Onko hän elossa?"

Hän paiskaa minut seinää vasten. Tuijotan hänen kipunoiviin silmiinsä haastavasti.

"Minä en tiedä!"

"Sinä valehtelit minulle jo kerran."

"Minä-"

"En halua selityksiäsi! Väitit hänen muistavan jotain, mutta hän ei muistanut! Väitit hänen palaavan Joensuuhun, mutta hän ei palannut! Haluan hänet hengiltä. Ja sinä saat tuoda hänet minulle, jos haluat todistaa, ettet ole petturi."

♦

"Alec?"

En voi uskoa tätä. Alec istuu isolla kivellä lukien kirjaa. Aurinko siivilöityy puiden välistä ja vieno tuuli saa hänen takkinsa liepeet heilumaan. Sydämeni hakkaa. Astun lähemmäs, mutta hän on niin syventynyt kirjaansa, ettei huomaa.

"Alec!" sanon tällä kertaa niin kovasti, että hän kuulee. Alec säpsähtää ja katsoo minuun vino hymy huulillaan.

"Missä sinä olet ollut?" hän kysyy ja taputtaa kiveä vieressään.

"Ai minä vai?" tuhahdan, mutta en voi lakata hymyilemästä. En voi uskoa tätä. Tuossa hän istuu, rauhallisena, lukien kirjaa. Sitä samaa dekkaria, kuten aina.

"No? Mitä?" hän sanoo, kun en liikahda suuntaan enkä toiseen. Pudistelen päätäni. Jokin ei tunnu nyt oikealta, mutta kun en keksi mikä, istahdan kivelle hänen viereensä. Emme sano mitään, vaan kuuntelemme lintujen laulua. Alec katselee huolimattomasti tyhjiä kirjan sivuja.

"Kunpa keksisin, miten saisin laitettua näille sivuille täytettä."

"Mitä tarkoitat?" En tajunnut, että tyhjäsivuisessa kirjassa on jotain outoa.

"Kun minulla on tarina tähän kirjaan, mutta en pysty laittamaan sitä siihen. Ymmärrätkö?"

Nyökkään. Tajuan, mikä on pielessä. Hyppään alas kiveltä ja katson Alecia.

"No? Mikä sinulle nyt tuli?"

"Sinä olet kuollut." Alan täristä. En tajua, miksi en tajunnut sitä aiemmin. Tämä kaikki on unta, oman pääkoppani tuottamaa illuusiota. Alkaa hämärtää.

"Vera?" Alec loikkaa alas kiveltä ja ojentaa kättään.

"Älä koske minuun!" huudan. Kyyneleet pyrkivät ulos silmistäni, mutta räpyttelen kiivaasti. En halua itkeä, en taas. "Tämä on valhetta, sinä olet valhe!"

Tunnen kuinka unen kulissit kaatuvat. Tartun käsilläni maisemaan ja kiskon niin, että kuuluu repeytyvän kankaan ääni ja maisemaan syntyy pikimusta repeämä. Huudan ja revin niin, että kaikki ympäriltämme on pelkkänä kangasmyttynä käsissäni. Olemme pimeydessä. Alec seisoo hetken paikoillaan, tuijottaa minua hämmentyneenä. Sitten pimeys nielaisee hänet.

Silmäni rävähtävät auki. Hämärässä erotan teltan kankaan pääni yläpuolella ja Inkan vaalean hiuspehkon vieressäni. Tärisen vieläkin. Nousen varovasti seisomaan, jotta Inka ja viimein telttaan nukkumaan suostunut Mette eivät heräisi. Aukaisen vetoketjun ja ryömin ulos viileään yöilmaan. Uni sinkoilee mielessäni ja kiduttaa minua joka askeleella, jonka otan. Suuntaan repulle, jota ei kaikeksi onneksi kukaan eilisiltana jaksanut tonkia. Kaivan pullot esille. Huokaisen syvään ja laahustan syvemmälle metsään. Sammalet, risut ja kuivettuneet lehdet pistelevät paljaita jalkojani. Yritän ensin suunnistaa lammelle, mutta hetken vaelleltuani päätän vain istahtaa jonkin puun juureen.

Olkapäähän koskee, jalkoihin pistelee, yöilma on inhottavan viileää ja ajatukset poukkoilevat kivuliaasti sisällä. Tiedän, etten voi. Mutta halu karata pois omista ajatuksistani on liian vahva. Avaan pullon. Henkäisen syvään ja nostan pullon suun huulilleni. Polttava neste valuu kurkustani alas.