Rauniokaupungin roviot

1. luku

♦

Siinä hän makaa. Hengittäen, viimeisten kipujen valuessa hetki hetkeltä pois hänen kidutetusta mielestään. Niin hauras, pelokas, mutta samaan aikaan vahva ja peloton. Kaikki entinen on mennyttä. Olisi niin helppoa jättää hänet kuolemaan, mutta ei, mieli on liian heikko. Häntä ei voi jättää siihen.

♦

Pimeys hälvenee. Ajatuksia alkaa muotoutua, aivan kuin savusta nousisi hahmoja. Nämä hahmot vain ovat ääniä; kovia, kirkuvia, koomasta herättäviä. Makaan maassa, tunnen savun katkun sieraimissani ja mahaani kouraisee ikävästi.

Pakotan itseni hereille, aukaisen silmäni vaivoin. Kaikki on sumeaa, enkä saa katsettani tarkennettua. Puristan käteni nyrkkiin ja yritän vetäistä keuhkot täyteen happea, mutta se saa minut vain yskimään. Päätäni jomottaa ja se tuntuu oudon kevyeltä. Mitä ihmettä on tapahtunut? Jostain kuuluu kiljumista, mutta mitään muuta en erota. Vetäisen taas syvään henkeä, tällä kertaa yskimättä.

Saan viimein kammettua itseni polvilleni. Maa kallistelee hiukan, mutta kun tuijotan tiivisti sankkoa seinän vieressä, kallistelu lakkaa ja viimein saan osviittaa siitä missä olen. Makaan pienessä, hämärässä huoneessa. Yhdellä seinustalla on ikkunareikä, josta kajastaa punaista. Ehkä auringonlasku? Yhdessä nurkassa on portaat jonnekin, mutta se ei kiinnosta minua. Huone on ahdistava, haluan pois täältä. Yritän nousta seisomaan, mutta jalkani tärisevät liikaa. Raahaudun seinustalle, joka vaikuttaa turhan heikolta kannattamaan painoni, mutta nousen kuitenkin sen avulla pystyyn ja alan suunnata epätoivoisena kohti ovea. Päätäni alkaa särkeä, kun kompuroin ovelle, ja lysähdän maahan. Suljen silmäni ja annan ajatusten kiertää hetken ennen jatkamista. Miksi olinkaan alun perin tullut huoneeseen? Oliko minut kolkattu ja ryöstetty ja raahattu tänne?

Minulla ei ole mitään mielikuvaa tapahtuneesta. Itse asiassa yhtään mistään. Kun yritän ajatella pidemmälle ennen heräämistäni, eteeni ilmestyy pimeys. En edes muista nimeäni.

Pakokauhu valtaa kehoni. Nousen tutiseville jaloilleni ja hivuttaudun ulos. Oviaukko johdattaa minut pienelle kujalle, jonka toisessa päässä on punaista valoa. Vilkaisen pimeyttä, ennen kuin alan kävellä kohti valoa. Apua, sitä minä tarvitsen. Perheeni varmasti odottaa minua jossain, huutaa nimeäni ja etsii epätoivoisena – jos minulla siis on perhe. En muista edes sitä.

Saavun kujan päähän. Ei perhettä huutelemassa minua. Ei auringonlaskua tai mitään muutakaan, mitä kuvittelin. Ainoastaan taloja ja tulimerta edessäni. Ympärilläni. Kaikkialla on vain tulta.

Kymmeniä ihmisiä juoksee kadulla, huutaen apua. Erotan maassa nyyhkyttävän naisen, joka pitelee veristä kättään kuin pientä lasta. Sitten joku vetää hänet pois, jonnekin pimeyteen.

Missä minä olen? Kauhu lamaannuttaa minut täysin. Olen kuin avuton saalis ajettuna nurkkaan.

Jotkut talot ovat osittain pystyssä, osa romahtanut ja osa tulessa. Kuuluu suhinaa, suuri pamaus ja vielä yksi talo syttyy tuleen. Ihmisiä kirkuu sen sisällä, mutta äänet vaimenevat pian. Kiljaisen ja yritän takaisin kujalle, mutta jalkani eivät vieläkään kanna ja lysähdän kovalle maalle. Tämä on varmasti painajaista.

"Auttakaa", kuiskaan ja yritän raahautua yhdelle taloista, mutta sekin syttyy silmieni edessä tuleen. Kukaan ei auta. Kiljun, tunnen tulen polttavan kasvojani, pelkään, tosissani pelkään. Olen sekaisin.

Miten ihmeessä olen joutunut tänne? Savu kutittaa ikävästi nieluani ja silmistäni valuva vesi saa kaiken näkymään epätarkkana. Nousen haparoiden seisomaan ja yritän saada tärisevän ja kivistävän ruumiini kokonaan haltuuni. Hoipertelen ihmisten keskellä, tartun heidän käsistään ja pyydän apua, mutta kukaan ei kuuntele. Kaikki juoksevat pois toiveenaan selvitä tulen keskeltä. Olenko joutunut Helvettiin? Pääni kumisee tyhjyyttään.